Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Jotenkin traagista, että ehdin lukea lukupiiriä varten jälleen hyvän kirjan, mutten ehdi blogata tai käydä lukupiirissä. :-/

No, kerron nyt kumminkin, että Tommi Melenderin (Finlandia-ehdokkaana ollut) Ranskalainen ystävä (WSOY 2009) kuuluu niihin huikeisiin kirjoihin, joista ei pidä, mutta on pakko lukea silti.

Kirjan ihmisvihaajat - sekä suomalainen päähenkilö että hänen ranskalainen ystävänsä - ovat nimittäin niin masentavia tapauksia, ettei heihin oikein voi samastua eikä heidän ajatuksistaan riemastua. Kirjaan siis sekä ihastuu että vihastuu. Juoni ei sinänsä ole kummallinen: menestynyt suomalainen filosooffi saa jonkinlaisen piiputuskohtauksen ja pakenee kaikkea pieneen ranskalaiseen kylään, joka osoittautuu vihonviimeiseksi paikaksi sekin. Lopulta hän ystävystyy mystisen ja samoin ihmisiä vihaavan Marcelin kanssa. Tai no, voiko heidän kohdallaan puhua ystävyydestä? Ehkä pikemminkin olosuhteiden sanelemasta tuttavuudesta. Mystisen Marcelin traaginen kohtalo muodostuu kirjan kakkosjuoneksi.

En ole vielä ihan lopussa, joten en osaa sanoa onko kirjalla muuta sanomaa kuin että ihmiskunta on paska ja paskaksi jää (pardon). Sen sanoman Melender osaa ainakin tuoda vaikuttavasti esiin ja koska rakastan ranskalaista kirjallisuutta, ilahdun kovasti myös runsaista viittauksista ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tekisi mieli alkaa lukea klassikoita uudelleen, mutta ehkä eläkkeellä sitten.

Jos pääsen lukupiiriin (mikä ei tällä hetkellä näytä todennäköiseltä muiden pakkoprojektien takia), aion kysyä Melenderiltä (joka siis on lupautunut paikalle!) etenkin näistä taustateksteistä: lukiessa on koko ajan tunne, että kohtaus viittaa johonkin klassikkoon, mutten saa kiinni mihin.

Joka tapauksessa kirja on loistava samalla tavalla kuin Camus'n Sivullinen. Sen outo ja vihamielinen maailma pakottaa mukaansa seuraamaan, mitä hirveää seuraavaksi kerrotaan. Hyvin epäsuomalainen romaani ylipäänsä sekä taitava sukellus masentuneen ihmisen läpimustaan mieleen (tätä tulkitsen päähenkilön siis olevan).

Tulee mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jonka luin tätä ennen: senkin maailma oli kovasti lohduton ja yksinäinen hylättyjen lasten maailma. Vaikka kirja tapahtuu nyky-Suomessa, jotain samaa näissä romaaneissa on - ainakin nyky-yhteiskunnan kylmyyden ja väkivallan kritiikki, jos en vallan erehdy.

Nummen romaani päätyy mielestäni toivoon. Saa nähdä löytyykö Melenderiltä toivoa vai onko maailma vain kyyninen, julma paikka ja ihmiskunta toivoa vailla? Tällä hetkellä edustan omassa elämässäni Toivo-puoluetta ja uskoa siihen, että syntyessään ihminen on hyvä. ;) Mitä sen jälkeen tapahtuu, on itselleni entistäkin suurempi mysteeri.

Kommentit

Helmi sanoi…
Mulla ei ole tähän varsinaisesti kommenttia kun en pitänyt kirjasta enkä ymmärrä Melenderiä, mutta tuosta että Karkkipäivä päättyy toivoon. Mä luin sen ensimmäisellä kerralla noin, mutta sitten rupesin äitini kanssa siitä puhumaan, ja tajusin lukeneeni niin kuin olin halunnut sen loppuvan, luin uudestaan ja kun lopun ja alun luki peräjälkeen niin poikahan kuoli oikeasti mutta ei romaanissa. Eikö? Mulla on kyllä kirjan lukemisesta aika paljon aikaa niin en ihan tarkkaan muista. Muuta kuin sen pakahduttavan surun joka muhun sitten lankesi. Ja kuinka kirja silti kuuluu mun ehdottomiin kotimaisiin suosikkeihin.
Ina sanoi…
Ai kauhea. Taas olen ymmärtänyt kirjan lopun väärin, kuten Shriverin Poikani Kevinissäkin muinoin. ;) Pitäisi siis lukea kai uudestaan alku ja loppu, mutta ehdin jo palauttaa kirjan - mulle jäi tosiaan jonkunlainen toivon pilkahdus siitä mieleen, mutta nyt kun sanoit niin saattoihan se poika-parka kyllä kuolla.. :( Suru siitä jäi päällimmäiseksi tunteeksi mullekin ja se oikeastaan vallitsi koko kirjan ajan. Hieno romaani.

Ymmärrän muuten hyvin, että Ranskalainen ystävä herättää monenlaisia fiiliksiä eikä ole ihan kaikkien romaani. Joku siinä synkeässä ihmisvihassa mua kuitenkin viehätti... ;) Olisi täydellinen marraskuu-kirja.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita