Tommi Melender: Ranskalainen ystävä
Jotenkin traagista, että ehdin lukea lukupiiriä varten jälleen hyvän kirjan, mutten ehdi blogata tai käydä lukupiirissä. :-/
No, kerron nyt kumminkin, että Tommi Melenderin (Finlandia-ehdokkaana ollut) Ranskalainen ystävä (WSOY 2009) kuuluu niihin huikeisiin kirjoihin, joista ei pidä, mutta on pakko lukea silti.
Kirjan ihmisvihaajat - sekä suomalainen päähenkilö että hänen ranskalainen ystävänsä - ovat nimittäin niin masentavia tapauksia, ettei heihin oikein voi samastua eikä heidän ajatuksistaan riemastua. Kirjaan siis sekä ihastuu että vihastuu. Juoni ei sinänsä ole kummallinen: menestynyt suomalainen filosooffi saa jonkinlaisen piiputuskohtauksen ja pakenee kaikkea pieneen ranskalaiseen kylään, joka osoittautuu vihonviimeiseksi paikaksi sekin. Lopulta hän ystävystyy mystisen ja samoin ihmisiä vihaavan Marcelin kanssa. Tai no, voiko heidän kohdallaan puhua ystävyydestä? Ehkä pikemminkin olosuhteiden sanelemasta tuttavuudesta. Mystisen Marcelin traaginen kohtalo muodostuu kirjan kakkosjuoneksi.
En ole vielä ihan lopussa, joten en osaa sanoa onko kirjalla muuta sanomaa kuin että ihmiskunta on paska ja paskaksi jää (pardon). Sen sanoman Melender osaa ainakin tuoda vaikuttavasti esiin ja koska rakastan ranskalaista kirjallisuutta, ilahdun kovasti myös runsaista viittauksista ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tekisi mieli alkaa lukea klassikoita uudelleen, mutta ehkä eläkkeellä sitten.
Jos pääsen lukupiiriin (mikä ei tällä hetkellä näytä todennäköiseltä muiden pakkoprojektien takia), aion kysyä Melenderiltä (joka siis on lupautunut paikalle!) etenkin näistä taustateksteistä: lukiessa on koko ajan tunne, että kohtaus viittaa johonkin klassikkoon, mutten saa kiinni mihin.
Joka tapauksessa kirja on loistava samalla tavalla kuin Camus'n Sivullinen. Sen outo ja vihamielinen maailma pakottaa mukaansa seuraamaan, mitä hirveää seuraavaksi kerrotaan. Hyvin epäsuomalainen romaani ylipäänsä sekä taitava sukellus masentuneen ihmisen läpimustaan mieleen (tätä tulkitsen päähenkilön siis olevan).
Tulee mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jonka luin tätä ennen: senkin maailma oli kovasti lohduton ja yksinäinen hylättyjen lasten maailma. Vaikka kirja tapahtuu nyky-Suomessa, jotain samaa näissä romaaneissa on - ainakin nyky-yhteiskunnan kylmyyden ja väkivallan kritiikki, jos en vallan erehdy.
Nummen romaani päätyy mielestäni toivoon. Saa nähdä löytyykö Melenderiltä toivoa vai onko maailma vain kyyninen, julma paikka ja ihmiskunta toivoa vailla? Tällä hetkellä edustan omassa elämässäni Toivo-puoluetta ja uskoa siihen, että syntyessään ihminen on hyvä. ;) Mitä sen jälkeen tapahtuu, on itselleni entistäkin suurempi mysteeri.
No, kerron nyt kumminkin, että Tommi Melenderin (Finlandia-ehdokkaana ollut) Ranskalainen ystävä (WSOY 2009) kuuluu niihin huikeisiin kirjoihin, joista ei pidä, mutta on pakko lukea silti.
Kirjan ihmisvihaajat - sekä suomalainen päähenkilö että hänen ranskalainen ystävänsä - ovat nimittäin niin masentavia tapauksia, ettei heihin oikein voi samastua eikä heidän ajatuksistaan riemastua. Kirjaan siis sekä ihastuu että vihastuu. Juoni ei sinänsä ole kummallinen: menestynyt suomalainen filosooffi saa jonkinlaisen piiputuskohtauksen ja pakenee kaikkea pieneen ranskalaiseen kylään, joka osoittautuu vihonviimeiseksi paikaksi sekin. Lopulta hän ystävystyy mystisen ja samoin ihmisiä vihaavan Marcelin kanssa. Tai no, voiko heidän kohdallaan puhua ystävyydestä? Ehkä pikemminkin olosuhteiden sanelemasta tuttavuudesta. Mystisen Marcelin traaginen kohtalo muodostuu kirjan kakkosjuoneksi.
En ole vielä ihan lopussa, joten en osaa sanoa onko kirjalla muuta sanomaa kuin että ihmiskunta on paska ja paskaksi jää (pardon). Sen sanoman Melender osaa ainakin tuoda vaikuttavasti esiin ja koska rakastan ranskalaista kirjallisuutta, ilahdun kovasti myös runsaista viittauksista ranskalaiseen kirjallisuuteen. Tekisi mieli alkaa lukea klassikoita uudelleen, mutta ehkä eläkkeellä sitten.
Jos pääsen lukupiiriin (mikä ei tällä hetkellä näytä todennäköiseltä muiden pakkoprojektien takia), aion kysyä Melenderiltä (joka siis on lupautunut paikalle!) etenkin näistä taustateksteistä: lukiessa on koko ajan tunne, että kohtaus viittaa johonkin klassikkoon, mutten saa kiinni mihin.
Joka tapauksessa kirja on loistava samalla tavalla kuin Camus'n Sivullinen. Sen outo ja vihamielinen maailma pakottaa mukaansa seuraamaan, mitä hirveää seuraavaksi kerrotaan. Hyvin epäsuomalainen romaani ylipäänsä sekä taitava sukellus masentuneen ihmisen läpimustaan mieleen (tätä tulkitsen päähenkilön siis olevan).
Tulee mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jonka luin tätä ennen: senkin maailma oli kovasti lohduton ja yksinäinen hylättyjen lasten maailma. Vaikka kirja tapahtuu nyky-Suomessa, jotain samaa näissä romaaneissa on - ainakin nyky-yhteiskunnan kylmyyden ja väkivallan kritiikki, jos en vallan erehdy.
Nummen romaani päätyy mielestäni toivoon. Saa nähdä löytyykö Melenderiltä toivoa vai onko maailma vain kyyninen, julma paikka ja ihmiskunta toivoa vailla? Tällä hetkellä edustan omassa elämässäni Toivo-puoluetta ja uskoa siihen, että syntyessään ihminen on hyvä. ;) Mitä sen jälkeen tapahtuu, on itselleni entistäkin suurempi mysteeri.
Kommentit
Ymmärrän muuten hyvin, että Ranskalainen ystävä herättää monenlaisia fiiliksiä eikä ole ihan kaikkien romaani. Joku siinä synkeässä ihmisvihassa mua kuitenkin viehätti... ;) Olisi täydellinen marraskuu-kirja.