Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Kollega kertoi, että Frankfurtin kirjamessuilla on turha edes tarjota novellikokoelmia käännettäväksi - eivät myy kuulemma. Kirjakauppiailta kyselin samaa ja vahvistivat: novelleja on jotenkin vaikea myydä. En tajua tätä.

Kuljen ehdottomasti vastavirtaan ja sanokaa mun sanoneen: novelleista tulee maailman trendi. Sitä paitsi: mitä nämä kaikki tämän syksyn Mielensäpahoittajat, Apatosaurukset ja Tammiset sitten ovat? Jaa mutta ne ovat lyhyitä kertomuksia, eivät novelleja. Pyh. Samaa kamaa.

Novelleista ja kertomuksista tulee trendi, koska ihmiset ovat lyhytjännitteisiä ja kiireisiä ja koska lukulaitteille ne ovat luultavasti juuri oikean pituisia. En usko, että jaksamme jatkossakaan lukea 500 sivuisia romaaneja e-kirjoina, mutta novelleja luen muutenkin työmatkoilla. Tai erityisen väsyttävillä työviikoilla. Sitähän varten me kai luemme blogejakin, vai..? ;)

Johdannosta voisin vähitellen siirtyä asiaan eli Eeva Rohaksen esikoisnovellikokoelmaan Keltaiset tyypit (Otava), joka oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Ja ihan ansiokkaasti.

Rohas kirjoittaa hyvin ja huolitellusti. Särmääkin löytyy, vaikka olisin kaivannut vielä vähän lisää omaa ääntä - se ehkä kehittyy ajan mittaan. Sitten siirryn latteuksiin: tarinat kertovat ihmisistä, kohtaamisista, kohtaamisen vaikeudesta, ihmissuhteista, perhesuhteista, rikkinäisistä kohtaloista...

Jollain lailla siis hyvin suomalaista. Se ei ole välttämättä hyvä tai paha, mutta väistämättä tulee tunne, että olen lukenut vastaavaa aika monesti ennenkin.

Parhaimmillaan (novelli Jäätelökehä) Rohas saa ihmiskohtaloista ja kolmiodraamasta hienoja jännitteitä ja hetkiä irti ja juttu nuoren tytön ajelehtimisesta ronttien miesten keskellä on pakko lukea kerralla loppuun. Tylsimmillään (Aprikoosit) mietin, että toiko tämä kokoelmaan jotain lisää (mies haahuilee etelän matkalla, tutustuu vieraaseen naiseen ja rikkoo kaupassa hedelmiä, katuu menneitä ja saa lopulta jonkunlaisen yhteyden itseensä ja naiseen).

Sekin on novelleissa loistavaa: tylsän jutun voi hypätä yli tai ainakin tietää, että kohta tulee jotain muuta.

Eräs lukija kyseli, miten annan kirjoille staroja - hän oli huomannut arvioissa epäloogisuutta sanallisen kehun ja tähtien välillä (esim. miksi loistavana pitämäni Harjunpää sai vain 3,5). Totesin lukijan olevan oikeassa ja katuvani usein itsekin jälkikäteen antamiani staroja (usein annan alakanttiin, mikä johtuu siitä, että lukukokemuksen vaikutuksen tunnistaa vasta, jos kirja pyörii mielessä vielä kuukausien kuluttuakin). Päätin muuttaa tapojani sen verran, että en enää anna esikoisille staroja. Esikoisia pitää arvioida vähän nätimmin omalla asteikollaan, kannustaa ja ylipäänsä kunnioittaa sitä, että on saanut kirjan julkaistua.

Annan tälle omalle postaukselleni kaikesta poukkoilusta staroja kaksi - moving on.

Kenelle: 25-vuotiaalle ei vielä valmistuneelle kirjallisuudenopiskelijalle, jolla on ensimmäinen vaikea ihmissuhde takana, mustaa kynsilakkaa ja ylimielinen asenne ei-humanisteihin. Mahdollisesti myös niille, jotka pitävät novelleista muuten vaan.

Paras alkulause: "Ehkä vielä vähän vaniljaa."

Jälkimaku: Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Ihan kiva. Jatkoon.