Elämäni ei-kriitikkona
Kateus kateus. Nykyiset kirjallisuuden opiskelijat saavat kirjallisuuskritiikin kirjoittamisen opetusta (huomasin Parnasson saitilta, jonka kommentointi lähti jälleen kerran lapasesta)! Aika hienoa. Ei vaan mun aikana. :(
Silloin tehtailtiin kirjaesseitä ja keskusteltiin niistä pienryhmissä, mikä oli tietysti vallan kivaa ja opettavaista sekin. Ymmärrän päätoimittaja Papinniemen innostuksen paluusta yliopistoon - those were the days! Keskusteltiin päivät pitkät henkeviä ja imettiin vaikutteita muinaisista viisaista! Saattaa tosin olla, etten osannut arvostaa kaikkea sitä intellektuaalisuutta silloin, vaan kadehdin syvästi muiden tiedekuntien ystävien jatkuvia reissuja ja biletystä. Ei meillä mitään bileitä ollut. Meillä puhuttiin Hegelistä, damn it.
Niin että ei musta sitten tullut kirjallisuuskriitikkoa, kun ei kerran opetettu. ;)
Mutta en taida olla siitä pahasti katkera, olisin varmaan ollut kriitikkona aika kökkö. Rakastan lukea hyviä kritiikkejä, mutta tykkään itse puhua kirjoista subjektiivisesti ja tunteella. Jos ei ole tunnetta, ei ole tarvetta puhuakaan.
Papinniemen listaus siitä, mitä kirjallisuuskritiikki ei ole, on aika hyvä. Olisi kiinnostava tietää, käsitelläänkö kritiikin opetuksessa mitenkään kirjablogeja tai sitä, onko niiden suosiolla ollut vaikututusta päiväkritiikkiin? Olen ollut huomaavinani, että lehtikritiikissäkin mielipiteet ja arvioijan oma ääni on lisääntynyt - tosin se on tietysti yleinen trendi kaikissa medioissa.
Lisäksi perehdyin tällä viikolla 15-vuotiaan siskonpojan äikän kirjallisuustehtävään ja totesin, että helpolla eivät ainakaan nykyään pääse. Hotakaisen Juoksuhaudantien syväanalyysissa riittäisi itselläkin vähän funtsittavaa, onnea vaan (huom: mukaan saa liittää myös itse tehtyä sarjakuvaa tai runoutta! Jos olisin saanut tollasia äikän tehtäviä aikoinaan niin hikoilisin niiden kanssa vieläkin??! Näistä kasvaa NIIN eri sukupolvea...)
Papinniemen listan mukaan kritiikki ei ole mielipide ja on siinä oikeassa. Olkoon tämä postaus elävä esimerkki siitä, että blogit ovat nimenomaan sitä. Joku jorisee omiaan ja parhaimmillaan joku vastaa. Piti kirjoittaa teille parista kirjastakin, mutta eiköhän tämä ole tällä erää tässä.
Silloin tehtailtiin kirjaesseitä ja keskusteltiin niistä pienryhmissä, mikä oli tietysti vallan kivaa ja opettavaista sekin. Ymmärrän päätoimittaja Papinniemen innostuksen paluusta yliopistoon - those were the days! Keskusteltiin päivät pitkät henkeviä ja imettiin vaikutteita muinaisista viisaista! Saattaa tosin olla, etten osannut arvostaa kaikkea sitä intellektuaalisuutta silloin, vaan kadehdin syvästi muiden tiedekuntien ystävien jatkuvia reissuja ja biletystä. Ei meillä mitään bileitä ollut. Meillä puhuttiin Hegelistä, damn it.
Niin että ei musta sitten tullut kirjallisuuskriitikkoa, kun ei kerran opetettu. ;)
Mutta en taida olla siitä pahasti katkera, olisin varmaan ollut kriitikkona aika kökkö. Rakastan lukea hyviä kritiikkejä, mutta tykkään itse puhua kirjoista subjektiivisesti ja tunteella. Jos ei ole tunnetta, ei ole tarvetta puhuakaan.
Papinniemen listaus siitä, mitä kirjallisuuskritiikki ei ole, on aika hyvä. Olisi kiinnostava tietää, käsitelläänkö kritiikin opetuksessa mitenkään kirjablogeja tai sitä, onko niiden suosiolla ollut vaikututusta päiväkritiikkiin? Olen ollut huomaavinani, että lehtikritiikissäkin mielipiteet ja arvioijan oma ääni on lisääntynyt - tosin se on tietysti yleinen trendi kaikissa medioissa.
Lisäksi perehdyin tällä viikolla 15-vuotiaan siskonpojan äikän kirjallisuustehtävään ja totesin, että helpolla eivät ainakaan nykyään pääse. Hotakaisen Juoksuhaudantien syväanalyysissa riittäisi itselläkin vähän funtsittavaa, onnea vaan (huom: mukaan saa liittää myös itse tehtyä sarjakuvaa tai runoutta! Jos olisin saanut tollasia äikän tehtäviä aikoinaan niin hikoilisin niiden kanssa vieläkin??! Näistä kasvaa NIIN eri sukupolvea...)
Papinniemen listan mukaan kritiikki ei ole mielipide ja on siinä oikeassa. Olkoon tämä postaus elävä esimerkki siitä, että blogit ovat nimenomaan sitä. Joku jorisee omiaan ja parhaimmillaan joku vastaa. Piti kirjoittaa teille parista kirjastakin, mutta eiköhän tämä ole tällä erää tässä.
Kommentit
PS. Opiskeluaikana eräs pariskunta sai aikaan ensimmäisen perheriidan Kantin kategorisesta imperatiivista :-D!
Journalismin opinnoissa meillä oli jonkin verran opetusta myös kritiikin (kirja, leffa jne.) kirjoittamisesta. Tärkeimmät mieleen jääneet asiat olivat, että se on journalismin vaikein laji, vaikka monet helpoimmaksi luulevat, ja että kritiikki ei ole synonyymi negatiiviselle.
Huvittavaa sinänsä, että nyt kun kollegoina on kirja-alan ihmisiä ja ent. kirjallisuustieteilijöitä, niin ne on paljon hauskempia tyyppejä kuin mitä opiskeluaikoina tapasin.
Muutuinko minä vai maailma? ;)
Kyllä "ketään" kiinnosti!
terveisin Entinen työkaveri.
P.S. Hyvä blogi!