Tekstit

Paluu menneisyyteen

Kuva
Olen tänä keväänä palannut monta kertaa miettimään aikoja, jolloin esikoiskirjani Syliin (Kosmos 2016) syntyi. Tämän kevään karanteeni ja eristys toi vahvasti mieleen ajat, jolloin olin vielä pahemmin eristyksissä. Esikoista odottaessani jouduin yllättäen vuodelepoon neljän seinän sisälle. Tehtäväni oli maata sohvalla kolme kuukautta ja liikkua niin vähän kuin mahdollista. Ulos ei saanut mennä lainkaan. Se ei ollut kovinkaan hilpeää aikaa. Eristyksen ahdistavuutta lisäsi tietysti huoli vauvasta. Lepohoidolla yritettiin estää ennenaikaista synnytystä, ja onnistuttiinkin: lapsi syntyi lopulta reippaasti ylikaisena. Sohvalla maatessani en harmi kyllä tiennyt sitä. Ehkä tämän kevään karanteeni ei siksi tuntunut niin isolta yllätykseltä, vaikka olikin karmeaa muuten. Olin jo kerran aiemmin ollut tilanteessa, jossa kansalaisoikeuteni otettiin kerralla pois lääkärien suosituksesta ja kyse oli silloinkin elämästä ja kuolemasta. Olisin tietysti voinut uhmata lepokäskyä, mutta silloin

Lasitehdas: kirja meille kaikille juhaneille

Kuva
Nyt on kimurantti kirjapostaus. Ei siksi, etten pitäisi kirjasta, päinvastoin. Vaan siksi, että kyseessä on kirja, joka tuntuu niin läheiseltä, että on kuin omasta kirjasta kirjoittaisi. Kyseessä on tietysti ystäväni Katja Lahden esikoisromaani Lasitehdas (S&S 2018), joka julkaistiin lokakuun alussa. Minun päässäni se on tosin julkaistu jo ajat sitten. Pari vuotta sitten Katja pyysi minut lounaalle, jossa kertoi ideastaan, muun muassa kahden hyvin erilaisen suvun joulukohtaamisesta, joka lopulta päätyi kirjaan ihan timanttisena. On ollut lumoavaa seurata näin läheltä ja vaihe vaiheelta ystävän kirjan syntyä - olen myös lukenut sen eri versioita ja lopulta kuunnellut valmista äänikirjaakin. Luojan kiitos siitä tuli hyvä. Siitä tuli myös kirja, jota en olisi ikinä keksinyt tai osannut kirjoittaa itse: Lasitehdas käsittelee todentuntuisesti ja koskettavasti niinkin suurta teemaa kuin luokkaerot. Siihen on aika monella suomalaisella samastumispintaa, suuntaan tai toiseen. O

Päivä työssäni: kurkistus Leïla Slimanin kulisseihin

Kuva
Tämän työn parhaita ja joskus hankalimpia puolia ovat ulkomaisten kirjailijatähtien vierailut. Omalle kohdalleni ei ole vielä osunut yhtään ainoaa kiukuttelevaa katastrofia, mutta niitäkin tiedetään. Tällä viikolla saimme kylään ranskalais-marokkolaisen supertähden   Leïla Slimanin, joka on kirjoittanyt hyytävän taitavan romaanin  Kehtolaulu (WSOY 2018, suom. Lotta Toivanen). Siitä lisää myöhemmin. Slimanin suurin kirjallinen intohimo on venäläinen kirjallisuus, klassikoista nykypäivään.  Kerron teille nyt muutaman kurkistuksen kulissien taakse. Slimani oli onneksi älykäs, hauska ja hurmaava, mutta siinä ei ole mitään yllättävää. Useimmat starat ovat. Ilman näitä ominaisuuksia kansainvälistä menestystä on kai nykyään vaikea saavuttaa (menestyksellä tarkoitetaan Slimanin kohdalla mm. Goncourt-palkintoa, 44 käännöskieltä Kiinaa myöten sekä yli 900 000 myytyä Kehtolaulua pelkästään Ranskassa. Voilà!) Itselleni hänen esiintymisissään ja muussa keskustelussa kolahti aika kovaa fem

Kesän parhaita kirjoja: Nimeni on Lucy Barton

Kuva
Kesän paras kirjayllätys oli Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018). Ihaninta on löytää uusia lempparikirjailijoita, joista ei ole aiemmin tiennyt mitään. Stroutia haluan lukea lisää. Lucy Barton on keski-ikäinen nainen, joka makaa sairaalassa viikkokausia sairaalabakteerin takia. Paikalle ilmestyy yllätysvieraana äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Siinä kaikki. Takaumien ja äidin kanssa käytyjen keskustelujen kautta alkaa hahmottua yksinäinen elämä, jossa karu lapsuus johtaa melko onnettomaan avioliittoon ja hapuilevaan äitiyteen. Rakastan kirjan rakennetta. Se polveilee eri aikatasoilla, mutta pysyy hienosti kasassa koko ajan. Kirja on niin epäamerikkalainen, että tarkistin pariin kertaan, onko Strout todella (pohjois)amerikkalainen. Ei millään pahalla amerikkalaisille - olen vain tällä hetkellä vähän kyllästynyt heihin. Monia taitaviakin amerikkalaisia nykykirjailijoita vaivaa mielestäni sama kuin tv-sarjoja: ylituottaminen. Kir

Julkkareiden jälkeen

Kuva
Huh! Mitäpä muuta tähän osaisi sanoa - kirja on maailmalla, erittäin hulvattomat juhlat on juhlittu perjantaina ja mitäs nyt sitten. Kerroin julkkareissa, etten tiedä yhtään, mitä seuraavaksi ja ehkä hyvä niin. Kai tässä vähän saa huilatakin. Omaksi lohduksi haikeuden keskellä jaan täällä muutamia juhlakuvia ja kivoja kirja-arvioita. Henkien saari sai syysvärit lopullisessa kannessa (siitä tuli upea, kiitos Joel Melasniemi!) (Kuva: Katja Lahti) Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne yritti kysellä seuraavaa kirjaa. En kerro. Kun en tiedä.  Henkien saari -drinkki oli sininen GT, joka on sen värinen kuin Itämeren kuuluisi olla. Kirjan isoisällä on esikuva: appiukkoni, joka esitti shamanistisen rumpusetin juhlissa.  Kirjan noitarumpu on siis olemassa, meidän mökkimme seinällä. (Kuva: Katja Lahti) Itselleni kirjajulkkarit ovat oikeastaan jäähyväisjuhla. Kirja on olemassa eniten silloin, kun se on koneen ruudulla ja omassa päässä, tilassa, jossa se on vahvast

Kirjailija hämmästyy kesken loman

Kuva
Terveisiä Ahvenanmaalta! Heräsin iloiseen ja erittäin harvinaiseen yllätykseen eli kirjakritiikkionnitteluihin - päivän Hesarissa on hieno arvio Henkien saaresta kriitikko Arla Kanervan arvioimana, kritiikin voi lukea tästä.  Miksi yllätys? No siksi, ettei kirjaa oikeastaan ole vielä julkaistukaan, mutta ei se haittaa. Kirjan teema mm. Itämeren tilasta on osoittautunut tänä kesänä ikävän ajankohtaiseksi, kun sinilevätilanne on pahin vuosiin, trumputin käy vierailemassa Helsingissä ja ilmastonmuutos hurjine helteineen tuntuu suomalaistenkin nahoissa. Nämä ovat kirjassa tärkeitä teemoja, vaikka itse kirjoitin kirjan maailman pohdinnan lisäksi repivästä rakkaudesta. Henkien saari on seikkaillut ennakkopokkarina pitkin saaristoa valekannella - oikea kirja on erivärinen. Tämä kirja jäi Högsåraan. On aina kyseenalaista, saako kirjailija kommentoida kritiikkiä, koska kritiikkejä ei tehdä kirjailijoille, vaan lukijoille. Ehkä ei pitäisi sanoa mitään, mutta sekin raja on viime vuosin

Melkein lomalla: kesäkirjasuositukset

Kuva
Kesällä on tietenkin aikaa lukea koko vuoden kirjat. Kokosin listalle muutamat omat suosikkini ja kerron, mitä aion itse lukea. Pahoittelen, että kirjat ovat lähes pelkästään omaan työpaikkaan liittyviä - en ole kerta kaikkiaan ehtinyt lukea juurikaan muiden kustantamoiden kirjoja, mutta yritän ryhdistäytyä syksyllä. Tällä pinolla voisi selvitä yhden loman.  Tästä se lähtee: Jos olet ruuhkavuosi-ihminen  ja sinulla on vaikeuksia keskittyä fiktioon, mutta vertaistuki kiinnostaa, kaksi teosta on ylitse muiden: Jani Toivolan Kirja tytölleni (WSOY, 2018) ja Satu Rämön Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin (WSOY, 2018). Tein töitä molempien kirjojen parissa tänä keväänä, joten olen täysin jäävi, mutta suosittelen niitä silti: sekä Satu että Jani kirjoittavat henkilökohtaisesti, koskettavasti ja kiinnostavasti perhe-elämästä, joka poikkeaa vähän siitä kaikkein tavallisimmasta kuviosta. Satu Rämön Islantilainen kodinonni kertoo hauskasti ja kiinnostavasti