Päivä työssäni: kurkistus Leïla Slimanin kulisseihin

Tämän työn parhaita ja joskus hankalimpia puolia ovat ulkomaisten kirjailijatähtien vierailut. Omalle kohdalleni ei ole vielä osunut yhtään ainoaa kiukuttelevaa katastrofia, mutta niitäkin tiedetään.

Tällä viikolla saimme kylään ranskalais-marokkolaisen supertähden Leïla Slimanin, joka on kirjoittanyt hyytävän taitavan romaanin Kehtolaulu (WSOY 2018, suom. Lotta Toivanen). Siitä lisää myöhemmin.

Slimanin suurin kirjallinen intohimo on venäläinen kirjallisuus, klassikoista nykypäivään. 

Kerron teille nyt muutaman kurkistuksen kulissien taakse. Slimani oli onneksi älykäs, hauska ja hurmaava, mutta siinä ei ole mitään yllättävää. Useimmat starat ovat. Ilman näitä ominaisuuksia kansainvälistä menestystä on kai nykyään vaikea saavuttaa (menestyksellä tarkoitetaan Slimanin kohdalla mm. Goncourt-palkintoa, 44 käännöskieltä Kiinaa myöten sekä yli 900 000 myytyä Kehtolaulua pelkästään Ranskassa. Voilà!) Itselleni hänen esiintymisissään ja muussa keskustelussa kolahti aika kovaa feministinen näkökulma äitiyden ja työn yhdistämisestä - ei se ole helppoa Slimanillekaan.

Ranskalaisille se tuntuu olevan silti henkisesti ja kulttuurisesti helpompaa kuin suomalaisille ja tästä puhuimme illallisen naisseurueessa pitkään: äitiys on Ranskassa edelleen osa muuta elämää, ei päinvastoin (alkaen kolmen kuukauden äitiyslomasta). Toisaalta miehet ovat edelleen harvinainen näky koti-isinä ja Slimanin mies oli ehdottomasti edelläkävijä jäädessään vauvan kanssa vuodeksi kotiin, kun Slimani voitti Goncourt-palkinnon ja alkoi kiertää ympäri maailmaa.

Ihailen Slimanissa etenkin sitä, että hän on monella tavalla lasikattojen murtaja ja tiukka feministi. Lapsena hän oli kuulemma todella villi eikä mikään perinteinen marokkolainen tyttölapsi, mikä on tavallaan helppo uskoa. Koko Hubaran haastattelussa Ranskan instituutissa yleisöstä kysyttiin, miksi Slimani kirjoittaa pääasiassa naisista ja aikooko hän kirjoittaa jatkossa miehistä. Slimani katsoi kysyjää tiukasti silmiin ja vastasi: "Non". Piste. Tämän erittäin kiinnostavan haastattelun voitte katsoa kokonaisuudessaan Youtubesta täältä (alussa on vähän seremonioita, mutta kelaamalla pääsee haastattelun alkuun).

Koko Hubara (vas.) on ollut töissä aupairina Pariisissa. Melkoinen kosketuspinta Kehtolaulun teemoihin siis. 

Minä ja kollegani emme ehkä hämmästy enää ihan vähästä, mutta yksi asia nosti jopa meidän kulmakarvojamme: olimme lähdössä Ranskan suurlähetystön lounaalle, kun Slimani huudahti: "Damn! Onko meillä kiire, pressa soittaa?" Siis Macron tietenkin. Aivan, no ei meillä ihan niin kiire ole. Slimani on presidentti Macronin ranskan kielen kulttuurilähettiläs, ja siksi tällaisissa kilautetaan kaverille -väleissä.

Suurlähetystön lounas oli tähän astisen elämäni sofistikoitunein, joten luonnollisesti sain suurlähettilään varsin pitkän ranskankielisen puheen aikana karmean yskänkohtauksen. Sellaisen, jossa yskitään lautasliinaan niin paljon kuin kehdataan, niellään räkää, kyyneliä ja epätoivoa ja viittilöidään kollegoille, että oui oui, jään henkiin. Se kesti koko puheen ajan, ja puhe oli siis pitkä. Magnifique.

Viini auttoi yskään, kun siihen asti lopulta päästiin, mutta en uskaltanut silti avata suutani koko lounaan aikana, koska pelkäsin, että yskin keuhkoni valkohanskaisten tarjoilijoiden päälle, vähintään. Olin siis seurueen mykkä blondi kaikkien ihanien ranskalaisten intellektuellien joukossa. Magnifique2.

Koska en voinut puhua, ehdin miettiä niitä näitä. Muun muassa sitä, mikä erottaa oikean aristokraatin (Slimani) demokraattisen tasavallan taviksesta (minä). No ainakin se, että aristokraatti istuu lähetystön lounaalla vallan rennosti rupatellen ja kertoo koko seurueelle isoäitinsä seksisuhteesta siten, että myös sana seksi mainitaan moneen kertaan. Liberaali ujo skandinaavi ei kyllä puhuisi siellä seksistä (jos olisi pystynyt puhumaan siis).

Joka tapauksessa oli erittäin inspiroivaa tavata Slimani. Kehtolaulun pidemmän arvionnin jätän muille, kun en ole subjektiivinen siitä kirjoittamaan. Sen verran voin sanoa, että ensimmäisellä kerralla kirjan aloitus oli minulle liikaa: lastenhoitaja tappaa lapset heti alussa. Kun olin sulatellut tätä pari viikkoa, luin kirjan loppuun ja hyvä niin - kirjassa ei mässäillä murhalla, vaan siinä on kyse yhteiskuntaluokista, äitiydestä, syyllisyydestä, rasismista, roduista, feminismistä... Slimani kirjoittaa yksinkertaisesti ja etäännytetysti, tavalla, josta pidän kovasti. Kehtolaulu ei lopulta ole raaka kirja, mutta mieleenpainuva se kyllä on.

Sen verran hurja daami Slimani on, että hän ei ole somessa lainkaan - sekä ajankäytön takia että turvallisuussyistä. Kaikki eivät pidä siitä, että marokkolaissyntyinen nainen puhuu seksistä, puolustaa homoseksuaaleja ja puhuu mitä huvittaa. Joissakin maissa Slimani tarvitsee turvamiehiä, mutta Suomessa ja monissa muissakin maissa hän kulkee vapaasti. Hän ei aio antaa pelolle periksi, tappouhkauksista huolimatta. Aika jäätävä keskustelunaihe tämäkin.

Entä milloin maailmaa kiertävä menestyskirjailija oikein kirjoittaa? Koko ajan. Slimanilla oli mukana musta vihko, johon hän kirjoitti muistiinpanoja seuraavaa kirjaa varten kaiken aikaa ja jokaisen vartinkin tauon aikana. Heillä ei ole kotona telkkaria eikä kukaan pelaa pelejä tai surffaile somessa, mistä vapautuu aikaa kirjallisuudelle. Touché.








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Zimbabwe saaristossa: Petina Gappah

Paluu menneisyyteen

Julkkareiden jälkeen