Uppista, sano esikoiskirjailija

Uskomatonta, mutta totta: toinen kirja tulee sittenkin. Ja nopeammin kuin piti eli elokuussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Tähän on nyt heti julkaistava perinteinen kustannussopimus-pönötyskuva Kosmoksen Mikko Aarnen kanssa - jo tavaksi tullut (eli tokaa kertaa). Koska elämme internetin alati kehittyvässä maailmassa, mukana on myös kättelyvideo! On se ylevä.

Kyllä niitä nyt naurattaa, mutta ootas kun kirjan myyntiluvut tulee.

Edellinen kirja Syliin ilmestyi kaksi vuotta sitten, joten kirjalasteni ikäero jäi yllättävän lyhyeksi. (Samalla osui silmiin hupaisa juttu: nuori artisti Vilma Alina on julkaissut näemmä biisin nimeltä Syliin. Ihan hieno biisi - eihän sillä kirjan kanssa ole mitään tekemistä, mutta näin maailmassa kaikki kiertää.)

Olen vastaillut ystäville kirjaan liittyen yhtä sun toista, joten tässä tiedoksi kiinnostuneille.

Miten ehdit kirjoittaa tokan kirjan?
Mielelläni olisin istunut Virginia Woolfin opastamana puoli vuotta omassa huoneessa ja vain kirjoittanut. Sen sijaan samastun enemmän idoliini Märta Tikkaseen, joka kirjoitti kirjansa omien sanojensa mukaan öisin, monen lapsen ja hankalan aviomiehen sekasotkussa. Oma mieheni tosin ei ole hankala ja lapsiakin on vain kaksi, joten kyllähän siinä nyt yhden romaanin pyöräyttää.

Aloitin kirjan jo ennen kuin edellinen meni painoon ja kirjoitin kässärin ensimmäisen version vikan hoitovapaavuoden aikana. Lapsi oli aamupäivisin pari tuntia metsäkerhossa ja sillä aikaa kirjoitin. Kiitos siis yhteiskunnalle metsäkerhosta ja aviomiehelle siitä, että hänelle oli ihan ookoo, että kodinhoidon sijaan rouva kirjoittaa mielikuvitusasioita päivät pitkät. Ja ihanalle kustantajalleni Mikolle, joka sanoi ekan 30 sivun jälkeen, että jatka ihmeessä.

Siitä ekasta 30 sivusta ei tosin ole enää juuri mitään jäljellä, koska se oli pääosin roskaa. Mikko on siis myös taitava huijari, joka näki, että kun tästä sotkusta päästään eteenpäin niin esiin voi tulla se oikea tarina, jota voi harkita jopa kirjaksi.

Mistä se sai alkunsa?

Koska olen blogissa halunnut käsitellä kirjojen alkulauseita, pidän reiluna alkulauseen paljastamista. Se on lyhyt ja kuuluu näin:

"Vene tulee sumusta".

Aika tylsä, myönnän. Mutta se oli jollain lailla maaginen lause, joka tuli päähäni erään erityisen pahan merisumun keskellä eikä lähtenyt pois. Olimme veneellä vähän pulassa todella sakean sumun keskellä ja ystävien hieno vanha puuvene seurasi meitä hitaasti. Ajoimme varovasti kotia kohti eikä sumussa kuullut muuta kuin jostain kaukaa isojen laivojen sumutorvet. Välillä joku vieras vene sukelsi sumusta esiin yllättäen. Ystävien vene näytti aivan kummitusveneeltä ajaessaan perässämme sumun välillä tihentyessä ja hälventyessä. Kokemus oli yhtä aikaa hieno ja pelottava ja jotenkin siitä tuli niin vahva kuva, että se piti kirjoittaa ylös.

Kirja kehittyi siitä sitten ihan muuksi, mutta alkulause on saanut toistaiseksi jäädä.


Mistä se kertoo?
Apua, onko pakko vastata? Tätä varten on kustantaja, joka tietää, mistä kirja kertoo.
Itselleni tulee mieleen vain erinäisiä kliseitä: on mies ja nainen ja saari. Ja paha maailma, joka tunkee saareen.

Voisin sanoa, että se on kirja rakastamisen vaikeudesta, elämästä ja kuolemasta. (Kuten n. 74 prossaa kirjoista on.)

Tai sitten se on vain kirja nelikymppisistä, jotka ovat jossain määrin sekaisin. Saaressa.

Onko se jatko-osa esikoiselle?
Ei. Tällä ei ole mitään tekemistä esikoiskirjani kanssa - sanoin siinä äitiydestä kaiken, mitä haluan sanoa, mutta maailma jäi sanomatta. Siksi tämä seuraava on kirja maailmasta juuri nyt.

Missä vaiheessa kirja menee?
Editoinnissa. Tätä rakastan. Kirjoittaminen on nyt muuttunut sanojen matematiikaksi. Olen saanut loistavalta kustannustoimittajaltani Kirsikka Myllyrinteeltä ensimmäiset korjausehdotukset ja se on mahtavaa! On todella kiinnostavaa nähdä, mitä hän poistaisi, muokkaisi, siirtäisi tai kirjoittaisi uusiksi.

Tälläkin kerralla moni omasta mielestäni oikein briljantti lause joutui giljotiiniin. Se on hirveää, tietenkin. Ai, eikö se nyt ollutkaan nerokasta? No ei ollut. Uskon kustannustoimittajaa lähes aina. Omalle tekstille sokeutuu pahasti ja se, mikä tuntuu erityisen runollisen kauniilta ilmaisulta voi olla kirjan kököin klisee. Ei siinä sitten mitään. Deletoidaan ja keksitään parempia lauseita.

Jännittääkö?
No tietty. Mutta silti vähemmän kuin viimeksi. Olen tällä kertaa varmempi itse kirjasta eikä aihekaan ole niin henkilökohtainen (vaikka ainahan ne ovat, tavalla tai toisella). Tällä kertaa kirjan tapahtumapaikka sijoittuu omaan kesäsaareemme viitteellisesti ja oli helppo kirjoittaa paikasta, jonka tuntee läpikotaisin.

Lisäksi tiedän jo, että kirja on vain kirja, hyvässä ja pahassa. Se ei muuta maailmaa eikä edes omaa elämääni lopulta kovin paljon. Jos tulee haukut, pitää itkeä aikansa ja tehdä seuraavaksi parempi kirja. Jos kehutaan, se tuntuu hyvältä, mutta ei mullista maailmaani sekään. Lapset odottavat kuitenkin päivällistä, enkä pysty mitenkään viettämään traagista ja hienoa taiteilijaelämää, vaikka haluaisin (enkä ehkä halua, alan olla vähän vanha ryyppäämään kaiken aikaa).

Edellisen kirjan jälkeen tajusin myös konkreettisesti, että toiset tykkäävät ja toiset eivät ja aina löytyy molempia. Olennaista on, että kirjoitin jotain, mihin itse uskon ja minkä sanomista pidän tärkeänä, kokonaisen kirjan arvoisena. Kuten lapsiaan, kirjojaankin täytyy rakastaa silloinkin, kun ne ovat vähän rumia.

Mikä sen nimi on?
Ai niin. Se on Henkien saari. Keksin nimenkin jo aika alkuvaiheessa ja tällä kertaa kustantaja hyväksyi nimen heti - usein kirjan nimen valinta on aika työläs prosessi.

Outoa kyllä, tämäkin muistutti lapsen nimen valintaa: esikoisen kanssa oli monta vaihtoehtoa ja etsiittiin sitä oikeaa viikkoja. Kuopuksen kanssa se meni näin: "No oisko tää?" "Joo, se on ihan ok. Mennään sillä."