Miltä kirja tuntuu?

Tänä vuonna tapahtui itselleni yksi iso asia. Julkaisin esikoiskirjan keväällä. Se oli iso juttu silloin ja se on sitä edelleen. Ei muulle maailmalle, mutta itselleni. Kustantaja teki vielä ennen joulua pienen joulukamppiksen, joten mainostettakoon sitä nyt tämän viimeisen kerran täälläkin: osta halpa kirja! Vain 19 euroa ja ilman postikuluja suoraan kotiin!

Kannattiko tehdä kirja? Kyllä. Tunne muistuttaa esikoislapseen liittyvää hämmästystä: ai tommonenko sieltä tuli? Ei se täydellinen ole, mutta kovin rakas.

Tässä on julkkaripäivän potretti, jossa yritettiin saada pojat ja Syliin samaan syliin.

Olen siinä onnellisessa asemassa, etten saanut kertaakaan ns. murskakritiikkiä mistään. Toisaalta olen siinä huonossa asemassa, että kritiikkejä ylipäänsä tuli kovin vähän - kirja sai sen sijaan paljon julkisuutta haastattelujen kautta perinteisessä mediassa ja etenkin blogeissa, joissa kukaan ei sanonut, että olipas kökkö. Ne, jotka eivät tykänneet, jättivät kirjan varmaankin käsittelemättä kokonaan. Olen siis tullut kohdelluksi silkkihansikkain. 

Osaan silti samastua nyt vielä paremmin kirjailijaan, jonka kirja teilataan jossain isossa mediassa. Kokemus on varmasti karmea, kuten työni kautta sivusta seuranneena tiedän. Nyt osaan kuitenkin ymmärtää, että tunnetta voi lievästi verrata siihen, että omaa lasta kiusattaisiin jossain. En liioittele yhtään: tiedetään kirjailijoita, jotka ovat halvaantuneet ja vaienneet huonoista kritiikeistä vuosiksi.

Kustantajani ei ole kirjalla varmasti rikastunut, mutta onneksi ei voi puhua flopistakaan. Kirjaa on jäljellä melko rohkeasta ekasta painoksesta enää parisataa kappaletta, joten myynnin puolestakin voi olla ihan tyytyväinen - esikoiskirjojen myynti voi jäädä nykymaailmassa hyvin vaatimattomaksi, jos minkäänlaista näkyvyyttä tai suosituksia ei tule. Kukaan kustantaja ei vielä esikoiskirjan perusteella tee kielteistä päätöstä jatkosta, sillä kirjailijoihin sitoudutaan edelleen pitkän uran toivossa, mutta kyllähän kohtuullinen myynti lisää kustantajan kiinnostusta seuraavaan kirjaan. Joka on työn alla. Siitäkin näyttää tulevan ihan muuta kuin piti, mutta senpä takia en huutele täälläkään teemoista tai juonenkäänteistä mitään.

Kirjoitin kirjaa alunperin omien vaikeiden raskaus- ja synnytyskokemusten purkamiseksi. Auttoiko? No jaa. Tavallaan kyllä: pystyn kuuntelemaan nykyään jo ihan iloisesti kaikenlaisia synnytystarinoita ilman, että itkettää heti. Olen käsitellyt asiaa niin paljon ja aikaakin on kulunut pari vuotta, ettei se enää ihan pinnalla ole. Silti suutuin pari viikkoa sitten lehdestä lukemastani synnytyspelkoartikkelista.  Jutussa käsiteltiin vain ensisynnyttäjien pelkoa ja sitä, millä perusteella he saavat sektion tai eivät saa. 

Hikeennyin. Tämäkin aihe jäi kirjasta pois: on ihan eri asia pelätä asiaa, jota ei tunne kuin pelätä synnytystä siksi, että ensimmäinen synnytys on mennyt ns. vituralleen. Päädyin itse kiireelliseen sektioon. Kokemus oli monin tavoin vaikea, eikä vähiten sietämättömän kivun vuoksi, jota ei loppuvaiheessa voinut enää lääkitä.

Tajusin, että olisi pitänyt kirjoittaa myös pelkopolista: seuraavan raskauden aikana kävin siellä. Kuten tiesin, minua taivuteltiin alatiesynnytykseen. Teimme suunnitelman. Suostuin. Toinen synnytys meni vielä pahemmin vituralleen sekä itseni että hengenvaaraan joutuneen vauvan kannalta. Tuli yhteiskunnallekin todella kalliiksi, kun sain kiireellisestä sektiosta komplikaation ja jouduin uuteen leikkaukseen viikon ikäinen vauva kotona (tämä luku elämästämme on kuvattu kirjassa hyvin omakohtaisesti ja suoraan). 

Tällä kertaa suunniteltu sektio olisi siis ollut erittäin perusteltu sekä äidin, vauvan että kulujen kannalta, mutta kun ei niin ei. Enää en lähde yrittämään, vaikka jo sairaalassa kerrottiin, että minulle ei tämän jälkeen alatiesynnytystä suositeltaisi. Aijahaa. No kiitos vaan, mutta tämä oli nyt tässä, jos jäämme henkiin.

Se, että suutuin aiheesta edelleen, todistaa, että trauma on jäljellä. Kirjasta huolimatta. Ei sitä saa kirjoitettua pois. Mutta olen iloinen, että yritin. Olen saanut hämmentävän paljon palautetta eri ikäisiltä naisilta siitä, että kirja oli heille tärkeä joko omien kokemusten takia tai muuten vaan. Oman teoksen kehuminen tuntuu vaikealta, mutta yksi asia ilahdutti: monet ovat sanoneet, että kirja tuntuu aidolta. 

Siitä olen onnellinen. Siihen pyrin ja sitä toivoin: se voisi olla hiotumpi, kaunokirjallisesti taidokkaampi, juonellisesti yhtenäisempi ja vaikka mitä. Kaiken tämän sijaan yritin keskittyä siihen, että kirjoitin juuri niin väsyneenä kuin olin juuri niistä asioista, joista halusin. Mitään kaunistelematta tai mitään sensuroimatta. 

Miltä siis kaiken tämän jälkeen oma kirja tuntuu? Siltä, että vieläkin vähän itkettää. 


Kommentit

Arja sanoi…
Hieno kirja, ei tarvinnut kohdella silkkihansikkain (se oiskin ollu kamalaa näin bloggarina)! Todella kivaa, että on myynyt noin hyvin ja monet ovat sen löytäneet. Lisää vain tekstiä tekemään... Mutta ensin joululomalle ja iloista vuodenvaihdetta sinulle ja perheellesi!
Ina sanoi…
Kiitos Arja! Luotan siihen, että bloggarit kirjoittavat rehdisti, kaikkia tämä ei voi kiinnostaa, mutta ehkä he tosiaan jättivät väliin kokonaan. ;) Samoin kiitos blogistasi ja hauskaa joulua!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Paluu menneisyyteen

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita