Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen kuuluu kirjailijana pitkäaikaisiin suosikkeihini. Tämän syksyn uutuus Vieraat (Siltala 2016) on episodiromaani, joka alkaa vähän oudoista illallisista ja päättyy tragediaan. Ehkä. 

Tunnelma viritetään kiinnostavaksi heti alusta asti: illallisten emäntä Senja on jostain syystä sekasortoisessa tilassa ja avaa itkien oven ensimmäiselle vieraalle. Mies on lähtenyt kukkakauppaan, mutta ei palaa. Ovikello soi uudelleen, vieraat tulevat sisään, osa heistä on emännällekin tuntemattomia tapauksia ja lukija koukuttuu heti: mitä tässä oikein tapahtuu?

Illallisiin ei palata koskaan, mutta Kekkonen alkaa purkaa tarinaa vieras kerrallaan. Kirjaa voi mielestäni lukea novellimaisesti, sillä jokainen tarina on eheä, kiinnostava ja täysin omanlaisensa. Kekkosen kieltä kiitetään usein lyyriseksi ja sitä se on tälläkin kertaa - kaunista, sujuvaa, tiheää. 

Luin kirjaa hitaasti ja nautiskellen. Kekkosen tarinoissa ilmeisen taakse jää aina paljon tulkittavaa ja siksi halusin lukea kirjaa rauhassa. Välissä jouduin pitämään turhankin pitkiä taukoja ja siitä aiheutui pieni lukijan ongelma: en aina muistanut kenestä on kyse ja mitä hänelle on tapahtunut. Niinpä luin kirjan alkuluvun moneen kertaan ja etsin henkilöt uudelleen. Suositeltavaa olisi ehkä lukea kirja lyhyen ajan sisällä, jos mahdollista. 

Vieraat on kesäkirja, joka sopii syksyyn. Kansi: Elina Warsta.

Kirja käsittelee hienosti suuria teemoja: Senjan ja hänen äitinsä vaikeaa suhdetta lapsuuden hylkäämiskokemusten jälkeen, lapsettomuutta, äitien yksinäisyyttä tai oikeastaan kaikkien ihmisten yksinäisyyttä. Tulkitsen itse kirjassa esiintyvät kuumailmapallot juuri tämän yksinäisyyden ja erillisyyden symboleiksi. Kaikki yrittävät koskea toisiaan jollain tavoin, mutta kukaan ei tunnu siinä onnistuvan. Siinä mielessä Vieraat on kirjalle erittäin osuva ja ytimekäs nimi, yhtä konstailematon kuin Kekkosen tapa kirjoittaa. 

Kekkonen kuvailee elämän pieniä, huomaamattomia muutoksia ja käännekohtia hienosti:

"Mutta kun asiat alkavat muuttua, olivat ne sitten mitä asioita tahansa, sen huomaa liian usein liian myöhään, vasta silloin kun paljon on jo tapahtunut tai kun mitään ei enää tapahdu, kun elämä on vain pysähtynyt paikoilleen, kohtaan jossa kukaan ei haluaisi olla."

Itseäni järkytti ehkä eniten luku Senjan lapsuudesta: itsekeskeisen äidin paot lapsensa luota ovat aidon tuntuisia, mutta ahdistunutta äitiäkin on pakko ymmärtää, vaikka ei haluaisi. 

Mikään humoristinen pieleen menneiden illallisjuhlien kuvaus kirja siis ei ole, joten sillä odotuksella sitä ei kannata myöskään lähteä lukemaan.

Monitulkintainen loppuratkaisu on herättänyt blogeissa tunteita suuntaan ja toiseen: jotkut pitävät, toisia loppu hämmentää. Itse pidin ja loppuratkaisu itketti monesta syystä, kuten kirja teki matkan varrella välillä muutenkin. Suosittelen pimeisiin syysiltoihin, jolloin ei ole kiire minnekään.

Vieraat mm. seuraavissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Sinisen linnan kirjasto.