Luku, joka ei käsittele enterorokkoa, vaan borneolaisia orankivauvoja

Onneksi en pidä vauvablogia, niin ei tarvitse tilittää enterosta. Sanon kumminkin, että 5- ja 2-vuotiaiden paha enterorokko oli lievästi sanottuna ikävä kokemus. Kaikille. Iltasadut vaihtuivat Late Lampaan katsomiseen läpi yön, koska itkuiset lapset eivät saaneet nukuttua. Parhaimmillaan mies ajelutti 2-vuotiasta klo 3-5 yöllä motaria pitkin, että lapsi olisi nukkunut edes kaksi tuntia itkemisen sijaan. Tämmöinen viikko. 

Aika vähän olen siis lukenut muuta kuin lääkepullojen annosteluohjeita, mutta Johanna Elomaan kirja  Säästä ajatuksesi eläviä varten (Kosmos 2016, kts. ed. postaus) toimi erinomaisena pakokeinona silloin, kun silmät pysyivät viisi minuuttia auki. Intian jälkeen Elomaa lähti Borneoon vapaaehtoistyöntekijäksi hoitamaan orpoja orankivauvoja. Kerta kaikkiaan kiehtovaa ja kiinnostavaa! Ja ennen kaikkea helpottavaa: huomasin, että jopa erittäin sairaiden lasten kanssa elämäni on helpompaa kuin orankiäidillä. Orangit ovat parhaimmillaan uskomattomia riiviöitä ja lisäksi järkyttävän vahvoja. 

Ei ollut helppo pesti siis. Rakastan Elomaan rehellisyyttä. Joku new age -hörhö olisi voinut kirjoittaa aiheesta liiankin ylevän ja henkistyneen jorinan, mutta ehkä toimittajataustansa takia Elomaa kuvailee kaiken aidon ja rehellisen oloisesti. Henkistyminen tapahtuu siinä sivussa, lukijaa mitenkään vaivaannuttamatta. 

Vapaaehtoistyöntekijöiden yhteisö ei ole mikään paratiisi: ihmiset riitelevät, sairastuvat ja häipyvät kesken kaiken ja huonekaverikin tekee elämästä tuskaista. Elomaa kuvailee viidakon tukahduttavaa, helvetillistä kuumuutta tavalla, joka saa arvostamaan ihanan kuulaita syyspäiviä. 

En sitten sopisi orankihoitolaankaan. Niin ihanalta kuin inhimilliset ja vekkulit orankilapset kuulostavatkin, oma vapaaehtoistehtäväni taitaa olla tässä parantolassa. 

Valvoessani öitä sairaiden lasten kanssa tuli mieleen kommentti Elomaan vaikean unettomuuden kuvaukseen: tosiaan, taisin ennen lapsia kärsiä ajoittaisesta unettomuudesta itsekin. Se kyllä loppui lapsiin. Kroonisen univajeen takia en paljon joudu nykyään pohtimaan tuleeko uni, vaan saanko nukkua. Siinä on vissi ero. Mutta muistan silti hyvin Elomaan kuvaileman uniahdistuksen: aina tuntui siltä, että juuri tänä yönä pitäisi saada nukuttua tärkeän kokouksen tai muun menon takia. 

Kun joutuu luopumaan kokonaan mahdollisuudesta kontrolloida öitään ja luovuttaa vallan pysyvästi jollekin täysin hallitsemattomalle henkilölle, kuten vauvalle se ratkaisee nukahtamisongelman, mutta tuo tietysti mukanaan toisenlaisen uniahdistuksen. Toisaalta tiedän ystäviä, joiden uniongelma on lasten myötä pahentunut: he eivät uskalla nukahtaa, koska herätys tulee heti kun on saanut unta. 

Niin että en nyt lasta suosittele uniongelmien ratkaisuksi ainakaan. 

Maailman kiertämisen ohessa Elomaa käy läpi myös omaa ja huumeisiin sortuneen veljensä tarinaa koskettavasti. Ajoittaisesta synkkyydestä huolimatta kirja on ehdottomasti selviytymistarina ja hyvä sellainen.

Pidin Elomaan kirjasta kovasti.  Suosittelen arjesta pakenemiseen tai sapattivuoden pohdintaan. Jos orankivauvojen ripuli ja iilimadot niskassa eivät juurikaan häiritse, orankihoitola voi hyvinkin olla elämäsi tarkoitus. 

Bloggaaja samastui orankiäitiin kovasti. Kuva: WWF