Ei menny niinku Solsidanissa

Taisin luvata kirjajutun, mutta se vaatii jonkun verran aivotoimintaa, joten otetaan nyt ensin tämä tilitys.

Hengaillaan nimittäin parhaillaan pari kuukautta Tukholmassa miehen työkuvioiden takia.

Tai no hengaillaan ja hengaillaan. Tästä tuli mieleen Salamatkustajan loistava postaus lasten kanssa matkustamisesta. Vastaa aika lailla omia kokemuksiani.

Kokeilin kerran viikon Kreikan reissua esikoisen kanssa, kun se oli 1,5-vuotias. Mukana oli ystävä ja kummipoika ja sanotaanko niin, että emme kokeile tätä äitien kesken reissausta ihan heti toiste. Hieno matka tietenkin, jos ei oteta lukuun sitä, että esikoisella oli paha kurkuunpääntulehdus jo lentokoneessa ja lääkäri haettiin paikalle ekana iltana. 

Ekan sairasteluyön jälkeen vaihdettiin hotellia, joka ei ollutkaan kolmen tähden apartementos, vaan kolmen hiirenpissan läävä keskellä ei mitään. Parvekenäköala oli vastapäiseen purkutaloon. Aurinkomatkoille haluan edelleen antaa kiitoksen siitä, että hotellinvaihto neljän tähden lapsiystävälliseen resorttiin puolihoidolla sujui ilman selityksiä ja kohtuullisella lisäkululla. Siitä se sitten aika lailla parani, mutta reissu jäi mieleen. Monin tavoin.

Harhauduin. Tästä ulkomailla asumisesta lasten kanssa. Meillä oli mielessä jotain sellaista, missä kuljeskellaan miehen kanssa Stokiksen ihanilla kaduilla drinkkibaareissa ja hyvissä ravintoloissa ja lapset ovat onnellisia kaikista uusista vaikutteista ja aktiviteeteista. Mutta ei mennyt ihan niinku Solsidanissa.

Ensimmäinen hämmästys on se, että satuimme osumaan oikein idylliseen puutarhakaupunginosaan, ei nyt ihan Solsidaniin mutta melkein. Mutta eihän täällä ole ketään. Ilmeisesti täällä asuu vain eläkeläisiä, koska lapsia ei näy missään, vaikka jokaisessa pihassa on trampoliini. Luulin, että esikoinen voisi löytää puistosta edes välillä jotain kaveriseuraa, mutta vähän on haastavaa:

Lähipuiston lauantairuuhka.

Missä lapset? Vad? Ilmeisesti ihan muissa kaupunginosissa. Täällä on toisin sanoen vähän vaikea keksiä lapsille tekemistä, seuraa ja puuhaa. Puuh.

Toinen hämmästys on se, että aliarvioin pahasti lasten muutosvastarinnan sekä omani. Kuopus ei syö mitään, koska tutut merkit puuttuvat. Metsästän siis kaupoista epätoivon vimmalla Valiota tai edes yhtä nakkimerkkiä, jota lapset suostuisivat syömään - ruotsalaiset nakit eivät kelpaa edes vähemmän nirsolle esikoiselle. Vad fan.

Ulkomailla kokeilen aina mielelläni uusia makuja.

Lisäksi esikoisen koti-ikävä on yllättävän sitkeää ja suurta. Uusi ilmiö tämäkin. Yleensä hän viihtyy aina muualla kuin kotona ja mankuu ulkomaille kaiken aikaa. Nyt nukummekin ruotsalaisessa perhepedissä, jonne lapset kaivautuvat joka yö koti-ikävissään. Ei niitä voi kieltääkään, kun ovat vähän parkoja koko ajan muutenkin. Pikkasen väsyttää.

Stokiksen ihanaan keskustaan on sen verran matkaa, että viinibaarissa tai ravintolassa istuskelu on vähän jäänyt. Jos kotona sitten.

Kuten huomaatte, en ole muuttunut ruotsalaiseksi, koska keskityn vain kielteiseen. Muutenhan täällä on tietysti hienoa ja mahtavaa ja jännää ja kaikkea uutta ja avartavaa ja jättehejsan!

Hauskinta on kuitenkin silloin, kun ystävät ja perhe tulevat moikkaamaan. Oppikokemus tämäkin.