Olli Jalonen: Poikakirja


Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen.

Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan.

Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppilaille asti. Tekee mieli sanoa, että ennen oli miehet rautaa - tai sirpaleita täynnä. Ajan poliittiset virtaukset ja sodasta toipuminen välittyvät vain aikuisten kommenteissa tai äänenpainoissa ohimennen, kuten lasten näkökulmasta aina.

Jalosen kielellinen taituruus pienen pojan ajatusten ja kasvun kuvaajana on niin ilmiömäistä, että se huumaa. En pysty edes kuvailemaan, miten hienovireisen tarkkaa, oikeaan aikaan ja maailmaan vievää lauserakenteita ja sanontoja myöten se on.

Tällaisestä kielellisestä virtuoosimaisuudesta tulee itku. Poika ystävineen ja monine lähipiirin traagisine kohtaloineen tuntuu elävämmältä kuin elokuvissa: miten joku osaa käyttää kieltä näin?

Pyrin välttämään kirjojen epäreilua vertailua, mutta teen sitä parin lauseen verran. Rimmisen Nenäpäivää on kiitelty nimenomaan kielen uudistamisesta enkä kiistä Rimmisen kielellisiä ansioita. Itseeni vain tekee huomattavasti syvemmän vaikutuksen Jalosen taito kielen vanhentajana. En ymmärrä, mistä hän kaivaa kaikki suomen kielen nostalgiset ilmaukset ja sanat ja koko sen kuvion, joka taikoo pikkukaupungin lukijan päähän elävänä hajuja ja värejä myöten.

Varsinkin, kun tämä tehdään osoittelematta ja ilman kikkailua. Tiedätte jo, että siitä saa Inahduksessa aina ylimääräisiä bonuspisteitä ropisemalla - jos kirjailija toimii vaivihkaa ilman suurta melua ja osoittelua, vaivun ihastuksesta lähes transsiin.

Ai mistä kirja kertoo? No Ollista, joka oppii elämää kotona ja koulussa. Oletan, että päähenkilön nimessä on kirjailijan lisäksi tahallinen viittaus "Ollin oppivuosiin". Ylin auktoriteetti on veteraaniopettaja, joka opettaa tiukan sotilaallisella kurilla oikean miehen mallia, sellaisen, joka ei vingu ja valita, vaikka kaverit potkisivat pihalla lysyyn. Koulukurista alkaa ymmärtää omien vanhempien ajatusmalleja: juu, aika noloja pullamössöjä tässä ollaan, myönnetään.

Toisaalta lapset saavat kesät talvet pyöriä omissa oloissaan ulkona ilman vahtimista ja vahinkojakin sattuu sen mukaan. Tulee mieleen, että ennen oli kasvatus tiukkaa, mutta oleminen vapaata. Nykyään on päinvastoin, kun näitä kaikkia lasten vahtimiseen tehtyjä turvavälineitä ja konttauskypäriä katsoo (joiden tärkeyttä en millään muotoa tietenkään kiistä).

Ero nykypäivän ja 60-luvun välillä on joka tapauksessa suurempi kuin tv:stä ymmärtää - köyhää oli, mutta kirjassa ei ruikuteta. Jotenkin onnellisilta ihmiset tuntuvat kaiken niukkuuden keskelläkin, mikä pistää miettimään. Ollin perheessä lapsia on viisi, isosiskojen elämästä opitaan tytöistä ja pojista, jotain naiseksi kasvamisestakin. Liikuttava hahmo on perheen pienin kutsumanimeltään "Pieni", ilmeisesti autistinen lapsi, joka kotiin ikkunan ääreen unohdettuna viimeistään muistuttaa siitä, että jotain kehitystä on yhteiskunnassamme sitten 60-luvun tapahtunut - kuitenkin.

Ollin oppimat asiat kiteytetään aika ajoin pikkuvanhoihin lapsen viisauksiin, jotka liikuttavuudessaan hymyilyttävät:

"Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin:


Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta."

Poikakirja on viisas, liikuttava ja vangitseva kirja, joka ei yritä olla muuta, ainoastaan kuvata pienen palan mennyttä aikaa ja maailmaa, joka ei palaa.

Kenelle: Ei ikärajaa, lasten maailma on kaikkien. Suositellaan vanhemman polven lisäksi erityisesti nuorille, jotka eivät ihan tajua isovanhempien jorinoita siitä, miten hyvin asiat nykyään on. (Vaikka olemmekin tyytymättömiä kaikkeen kaiken aikaa ja sitä enemmän, mitä enemmän meillä on.)

Jälkimaku: Positiivis-nostalginen joskin havaittavissa myös hennosti haikean surumielinen jälkipotku.

Alkulause: "Se on pieni päivä keväällä."

Starat: Viisi.

Kommentit

Ilse sanoi…
Jooh! Poikakirja on pienellä ja arkisella tavalla järkyttävä ja järkyttävän kaunis ja hyvä kirja. Nyt jälkeenpäin ajatukset palaavat Ollin perheeseen: kuinka hyvä perhe se oli, kuinka ihanasti lapsille puhuttiin suoraan, kuinka aikuisten maailman ristiriidat tuotiin jotenkin aika terveellä tavalla esille.

Tämä on meidän lukupiirissä ensi viikolla, odotan innoissani! Joukossa on nimittäin kaksi Ollin ikäluokkaan kuuluvaa miestä ja liuta naisia.
Mari A. sanoi…
Kyllä, todellakin parhaimmistoa viime vuoden kotimaisista. Jotenkin hyväntahtoisella ja lempeällä tavalla. Pidin myös, ja kuten kirjoitit, teksti imaisi mukanaan heti alusta.
Jenni sanoi…
No niin, laitoin tän nyt kirjastoon varaukseen. Kun sä tykkäsit, mäkin tykkään! ;) Ja olen lukenut muitakin kiittäviä ja kiinnostavia arvioita.
Jori sanoi…
Vielä 45 edellä kirjaston jonossa. Nyt harmittaa, etten laittanut varaukseen heti alusta pitäen, niin paljon tämä on kehuja kerännyt.
Laitoin varaukseen myös, kun oli saanut sulta viisi tähteä! Enää 222 minua edellä jonossa. :D
Ina sanoi…
Omg. Toivotaan, että ovat nopeita lukijoita. ;) Mutta hyvää kannattaa odottaa!

Ilse: hyvä pointti, postauksesta tuli jo ylipitkä, mutta perhe olisi ansainnut oman tekstinsä. Se ei kieltämättä ollut mitenkään vanhanaikainen, vaan kasvatuksen osalta hyvinkin moderni avoimuudessa ja lämmössä, myös isä oli jollain lailla opettajan vastakohta miesmallina. Perusasiat eivät muutu - on hyviä perheitä ja huonoja perheitä ja kaikkea siltä väliltä, oli aika mikä tahansa.
Karoliina sanoi…
On tämä kiinnostanut aiemminkin, mutta kun nyt yksi kriittisimmistäkin bloggaajista kehuu ja vertaa vielä kahteen lemmikkikirjaani, niin ei varmaan auta kuin tarttua kirjaan. :)

Karoliina
Ina sanoi…
Voi mahoton, oonko mä niin kriittinen? ;) Kuulen sitä usein ja hämmästyn aina: musta tuntuu, että kirjoitan monesti liiankin kiltisti ja sensuroin pahimmat haukut pois kokonaan. Mutta myönnän, että onhan niitäkin tullut tehtyä, krhm.. Voi voi, kuulisitte mitä paasaan suullisesti kollegoille jos en tykkää jostain kirjasta (onneksi ette kuule).

Otan tämän kuitenkin positiivisena sikäli, että haluan kertoa kirjoista mielipiteen ja on hyvä, jos sellainen välittyy lukijoille asti. ;) Superarvion antaminen on aina riski, koska sitä useammille tulee pettymys liikojen odotusten takia. Toivon, ettei teille.
Maija sanoi…
Vihdoin sain tän luettua, ja tykkäsinkin (ehkä yllätyksekseni) kovasti. Ajattelin, ettei parikymppisellä kaupunkilaistytöllä ole tarttumapintaa eikä samaistumiskohteita tällaisessa kirjassa, mutta kai se nyt on pakko lukea, kun kaikki kehuu... Sehän oli ihana! Yleensäkin mun mielestä juoni on kirjassa sekundäärinen asia, tärkeintä on kaunis ja värikäs kieli, ja sitähän tässä oli. Vaikka ehkä maailma oli minulle vieras, tapa kuvata sitä lapsen silmin, esittää isot ja vaikeat aikuisten asiat vähän niinkuin ohimennen ja takertua tiukasti pieniin ja tärkeisiin juttuihin, oli aivan täydellinen. Tää ja Viinakortti oli ehdottomasti mulle viime vuoden kovimmat kotimaiset.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan