Fragmentaarinen Itkonen kalsareillaan
Tulin ilmaisemaan olemassaoloani ja kertomaan teille mitä en ole lukenut. Pitkäaikaiset lukijat tietävät jo, että näinä viikkoina ennen kirjamessuja on pikkusen kiire ja tämä ei ole mitään "voi hitsi kun on tosi kiire" -diibadaabaa. Nyt on ihan niinku OIKEESTI aika kiire. ;)
Mutta koska opin tänään KOMin Kone-näytelmästä, että fragmentaarisuus on meidän sukupolven juttu ja tosi in, niin annankin tässä teille hajanaisia ajatusfragmentteja - ei niin, että pystyisin mihinkään kokonaisvaltaiseen ja järjelliseen ajatteluun just nyt muutenkaan.
Ensinnäkin: voi hitsi, että kirjailija Juha Itkonen Kone-näytelmässä oli aika symppis, taas. Mun ja ystävien suosikkikohtaus oli se, jossa kirjailija Itkonen saa kilarit teatterityöhön turhautumisesta, riipii karjuen paitansa päältä ja menee kalsareillaan askiin (siis kirjaimellisesti). Kyllä se kuulkaa kannattaa mennä katsomaan ihan vaan nähdäkseen tämän. Muutenkin näytelmässä palloileva hukassa oleva kirjailija oli aika liikkis hahmo ja sai mut ehkä ymmärtämään paremmin kaikkea Seitsemäntoista-romaanin itsereflektiota. Hyvä, että ehdin arvioida kirjan ennen näytelmää ja kalsonkiesityksen aiheuttamaa pehmenemistä. Mieskirjailijoita ei saisi tietenkään esineellistää, mutta kun se nyt siellä puolialasti hyppeli, niin mainittakoon, että ei ollut aivan paha silmälle. Kehtaa hyppiä.
Olen lukenut sitkeät 80 sivua Seijan kirjailijasuositus-kirjaa Viisi veistä Andrei Kraplilla. Se on erinomainen kirja. En mitenkään pysty lukemaan sitä juuri nyt. Tarvitsen päälauseita. Hannele Mikaela Taivassalo kirjoittaa taitavaa ja runollista kieltä teinitytön symbolisesta karkumatkasta herra ties mihin. Nukahdan sekä illalla että työmatkalla - en siksi, että kirja olisi huono, päinvastoin, vaan siksi, että sen symbolisuus ylittää tämänhetkisen kapasiteettini ja vastaanottokykyni rajat. Jyrkkä ei symboliikalle.
Niinpä vilkaisin viimein Kreetta Onkelin Kutsumusta (Sammakko), joka todisti viimeistään väitteeni pienten kirjojen trendistä todeksi: taas yksi lisää! Uskokaa pois, kirjojen kansissa, koossa ja taitoissa on muoti-ilmiöitä. Mietin, jaksanko lukea myöskään uutta kirjallista itsereflektiota kirjailijan kutsumuksesta vai pitäisikö lukea vaihteen vuoksi vaikka Uuni, mutta taidanpa jaksaa: heti eka sivu sisältää paljon päälauseita. Pelkkiä päälauseita. On Onkelin aika.
Mutta koska opin tänään KOMin Kone-näytelmästä, että fragmentaarisuus on meidän sukupolven juttu ja tosi in, niin annankin tässä teille hajanaisia ajatusfragmentteja - ei niin, että pystyisin mihinkään kokonaisvaltaiseen ja järjelliseen ajatteluun just nyt muutenkaan.
Ensinnäkin: voi hitsi, että kirjailija Juha Itkonen Kone-näytelmässä oli aika symppis, taas. Mun ja ystävien suosikkikohtaus oli se, jossa kirjailija Itkonen saa kilarit teatterityöhön turhautumisesta, riipii karjuen paitansa päältä ja menee kalsareillaan askiin (siis kirjaimellisesti). Kyllä se kuulkaa kannattaa mennä katsomaan ihan vaan nähdäkseen tämän. Muutenkin näytelmässä palloileva hukassa oleva kirjailija oli aika liikkis hahmo ja sai mut ehkä ymmärtämään paremmin kaikkea Seitsemäntoista-romaanin itsereflektiota. Hyvä, että ehdin arvioida kirjan ennen näytelmää ja kalsonkiesityksen aiheuttamaa pehmenemistä. Mieskirjailijoita ei saisi tietenkään esineellistää, mutta kun se nyt siellä puolialasti hyppeli, niin mainittakoon, että ei ollut aivan paha silmälle. Kehtaa hyppiä.
Olen lukenut sitkeät 80 sivua Seijan kirjailijasuositus-kirjaa Viisi veistä Andrei Kraplilla. Se on erinomainen kirja. En mitenkään pysty lukemaan sitä juuri nyt. Tarvitsen päälauseita. Hannele Mikaela Taivassalo kirjoittaa taitavaa ja runollista kieltä teinitytön symbolisesta karkumatkasta herra ties mihin. Nukahdan sekä illalla että työmatkalla - en siksi, että kirja olisi huono, päinvastoin, vaan siksi, että sen symbolisuus ylittää tämänhetkisen kapasiteettini ja vastaanottokykyni rajat. Jyrkkä ei symboliikalle.
Niinpä vilkaisin viimein Kreetta Onkelin Kutsumusta (Sammakko), joka todisti viimeistään väitteeni pienten kirjojen trendistä todeksi: taas yksi lisää! Uskokaa pois, kirjojen kansissa, koossa ja taitoissa on muoti-ilmiöitä. Mietin, jaksanko lukea myöskään uutta kirjallista itsereflektiota kirjailijan kutsumuksesta vai pitäisikö lukea vaihteen vuoksi vaikka Uuni, mutta taidanpa jaksaa: heti eka sivu sisältää paljon päälauseita. Pelkkiä päälauseita. On Onkelin aika.
Kommentit