Elämäkerran mittainen ihminen

Keksin elämän(i) tarkoituksen: elää sellainen elämä, etteivät omaiset kirjoita minusta tällaista kirjaa. Viittaan edelleen Koneen ruhtinas Pekka Herliniin.

Haaste lienee helppo, koska en usko ryhtyväni enää elämäkertojen bestsellermatskuksi, mutta parempi niin: vaikka lapset yrittävät Niklasta lukuunottamatta jotenkin jo isäänsä ymmärtää, kommentit ovat silti vähintäänkin surullisia. Suurmieheydellä on kova hinta.

Suurin mysteeri on rouva Herlin, Pekan palvottu rakkaus. Tässä meillä on edustusrouvan koko kuva, joka jää sympaattisen etäiseksi sitaateista huolimatta: mitä hän ajatteli kaikkina vuosina suurmiehen ja täysalkoholistin vaimona? Järein ilmaus, joka hänestä saadaan irti on "se oli kovin ikävää." Ikävää? Että mies oli vuosikymmeniä kännissä, pääosin poissa ja rouva kasvatti viisi lasta yksin? Ahaa. Joku olisi voinut keksiä jotain muutakin sanottavaa.

Pitäisikö häntä ihailla itsesäälin puutteesta vai sääliä itsepetoksen määrästä? En tiedä. Tuntuu siltä, että tällaisia suurmiestarinoita ei nykyään enää synny jo siitäkin syystä, että heidän varjossaan ei ole enää suuria naisia, vaan saman kokoisia naisia, jotka tekevät ihan omaa juttuaan. Ehkä saan vikoilla sivuilla vielä jonkun valaistumisen - palaan, jos niin käy.

Toinen elämäkerta, josta ilmaisen syvän hämmennykseni on tapaus Paavo Haavikko. Kirjoittaja Mauno Saaren ja Paavo Haavikon pojan Heikin taistelua on seurattu koko syksyn ajan lehdissä. Jos saatte käsiinne Hesarin Kuukausiliitteen, niin lukekaa ja ihmetelkää. Alalla arvioidaan, että totuus on jossain puolivälissä - Saarihan ei Kuukausiliitteeseen kommentoinut, kun ei annettu juttua ennakkoon luettavaksi (kuten Heikki Haavikko ei saanut kuolleen isänsä elämäkertaa ;).

Jos silti pitää edes osittain paikkansa, että aivoinfarkteja saanutta, huonokuntoista ja kuolevaa miestä on väkisin tungettu kuvaamaan ja haastattelemaan sairaalaan, niin en halua koko opusta edes lukea, vaan julistan sen boikottiin. Haavikon teokset puhukoot puolestaan.