Sunnuntai-tuumailua Via Dolorosan varrelta
Näin pääsiäisen alusaikoina olen löytänyt oman Via Dolorosani Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanista. Olen edennyt lähes puoliväliin eikä se kosketa silti. Nyt osa lukijoista alkaa epäillä minua tunnevammaiseksi psykopaatiksi ja korjaan - olen ainakin ajoittain tuskainen ja ahdistunut Afganistanin lasten ja aikuisten kauheista kohtaloista. Tunnen empatiaa ja kiitollisuutta siitä, että elän täällä ja kirjoitan blogia kuvalla, jossa on oma naamani burqan sijaan. Hosseinin kirjoitustyylistä on tullut silti ylitsepääsemätön este. Kun en pidä tyylistä, en pysty samastumaan henkilöihin ja imeytymään kirjan maailmaan samalla tasolla kuin ilmeisesti kymmenen miljoonaa muuta ihmistä.
Siitä syystä kerronkin tätä tietä taivaltaessani yhdestä vanhemmasta kirjasta, joka teki aikoinaan ison vaikutuksen: parhaillaan elokuvana pyörivä Bernhard Schlinkin Lukija. Luin sen vuonna 2003 ja muistan vieläkin kirjan aiheuttaman puistatuksen ja uuden näkökulman natsismiin ja juutalaisiin. Elokuvasta en tiedä, mutta kirjaa voi suositella jokaiselle eurooppalaiselle. Se on yhtä aikaa jännittävä, yllättävä, nopealukuinen ja vaikuttava - ja klassikkoainesta siksi, että itselleni tuli siitä mieleen sekä lempparikirjailijani Kafka että Albert Camus'n Sivullinen (jos ette ole lukeneet Kafkaa tai Sivullista niin heti kirjastoon! Rakastan ja ihailen molempia syvästi.)
Ja siitä voinkin palata alkuperäiseen teemaan eli Hosseiniin: jos kirjassa on näinkin järkyttävä tai karu aihe, pidän siitä, että tyyli ja kieli on yksinkertaista. Aiheen itsessään pitäisi riittää, jos se on riittävän hirveä - Hosseini menee mielestäni välillä kuvailussaan melodraaman puolelle, jonka takia vieraannun juonesta. Toinen esimerkki tyylin yksinkertaisuudesta on loistava Antti Tuurin Talvisota. Tai Shriverin Poikani Kevin.
Sen sijaan pidän liioittelusta ja melodraamasta silloin, jos aihe on sopivan arkinen. Arjen draaman ja ihmissuhteiden paisuttelu on ihanaa - tästä syystä pidän Juha Itkosesta. (olikin mennyt jo aika montakymmentä postausta ilman Itkosta).
Ja takaisin Afganistaniin.
Siitä syystä kerronkin tätä tietä taivaltaessani yhdestä vanhemmasta kirjasta, joka teki aikoinaan ison vaikutuksen: parhaillaan elokuvana pyörivä Bernhard Schlinkin Lukija. Luin sen vuonna 2003 ja muistan vieläkin kirjan aiheuttaman puistatuksen ja uuden näkökulman natsismiin ja juutalaisiin. Elokuvasta en tiedä, mutta kirjaa voi suositella jokaiselle eurooppalaiselle. Se on yhtä aikaa jännittävä, yllättävä, nopealukuinen ja vaikuttava - ja klassikkoainesta siksi, että itselleni tuli siitä mieleen sekä lempparikirjailijani Kafka että Albert Camus'n Sivullinen (jos ette ole lukeneet Kafkaa tai Sivullista niin heti kirjastoon! Rakastan ja ihailen molempia syvästi.)
Ja siitä voinkin palata alkuperäiseen teemaan eli Hosseiniin: jos kirjassa on näinkin järkyttävä tai karu aihe, pidän siitä, että tyyli ja kieli on yksinkertaista. Aiheen itsessään pitäisi riittää, jos se on riittävän hirveä - Hosseini menee mielestäni välillä kuvailussaan melodraaman puolelle, jonka takia vieraannun juonesta. Toinen esimerkki tyylin yksinkertaisuudesta on loistava Antti Tuurin Talvisota. Tai Shriverin Poikani Kevin.
Sen sijaan pidän liioittelusta ja melodraamasta silloin, jos aihe on sopivan arkinen. Arjen draaman ja ihmissuhteiden paisuttelu on ihanaa - tästä syystä pidän Juha Itkosesta. (olikin mennyt jo aika montakymmentä postausta ilman Itkosta).
Ja takaisin Afganistaniin.
Kommentit
Vielä vinkki - jos tarvitset vastamyrkkyä - että juuri kirjakauppoihin Otavalta tullut "Puolikas keltaista aurinkoa" on noin 2000 kertaa parempi kirja kuin "1000 loistavaa aurinkoa". Lupaa reilusti vähemmän ja antaa taatusti enemmän :D Adichien ihana kieli toimi mulla kuin DVD-soittimen puhdistussetti, pyyhki pois kaiken sen lismaisen kielisaastan jolla Khaled Hosseini likasi mieleni. Puolikkaan auringon juoni on ihanan understated, silti valtavan vetovoimainen. Kerronta on raikasta ja tapahtumissa ei oteta halpoja shokkitehoja matalimmista mahdollisista maaleista. Uskoni kaunokirjallisuuteen ja romaaneihin palasi :D
Mutta nyt mun on pakko lukea se ainakin ton luvatun kökkendaalin lopetuksen takia loppuun siis.
Puolikas keltaista aurinkoa, no jopas jotakin, tämähän on tutkittava!?
Täsmälleen sama fiilis ja valaistuminen mulle muuten tuli Oksasen Puhdistuksesta: hirveä nolous ja häpeä omasta tietämättömyydestä naapurimaan ja sen historian suhteen ja kiitollisuus siitä, että elelee täällä lintukodossa...
Huom: olen kääntänyt ennenkin isosti takkia kirjan suhteen ja pidätän sen oikeuden edelleen! ;)
Loistavaa. Nyt pitää enää löytää jostain aikaa lukea se loppuun, kääk. :-/