Katri Lipson: Kosmonautti
Summa summarum: Kummallinen kolmiodraama Murmanskissa. Kosmonautti on kai vuoden virallinen yllättäjä: voitti ensin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi - ihan hyvin kirjalle, joka joissain kustantamoissa ehdittiin lehtijuttujen mukaan hylätäkin.
Arvio: Ensivaikutelman hehkutuksen jälkeen joudun peruuttamaan. Ihastuin ensin venäläisiä klassikoita jäljittelevään tyyliin, mutta teos kompastuukin juuri siihen. Jäljittely on aina vaarallista - jos ei osu täysin napakymppiin, se kääntyy itseään vastaan. Puhumattakaan liian kovista ennakko-odotuksista.
Kiusallista sinänsä, jos Kosmonautti voittaa Finlandian, mutta sanonpa silti, etten ole loppuun päästyäni enää niin hurmaantunut. Viehättävä ja erikoinen kirja, kyllä. Omalaatuinen tyyli ja tarina, kyllä. Voi olla, etten tunne tarpeeksi (lue: juuri ollenkaan) neuvostokirjallisuutta ymmärtääkseni kaikkea hienoa symboliikkaa, mutta silti kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi.
Tarinassa on kaksi nuorta poikaa Murmanskissa, yksi vastustamaton opettajatar ja yksi sekoileva äiti. Tästä kehkeytyy kummallinen kolmiodraama, perusvenäläistä suurta tuskaa ja syvää surua, väärinymmärrettyjä tunteita, haikeaa huokailua ikijään keskellä ja lopulta aika roisiakin toimintaa. Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös. Vähän kuin venäläisessä nimilogiikassa.
Kaksi johtopäätöstä: 1) kirja saattaa jakaa lukijoita vahvasti kahtia. Itse keikun jossain puolivälissä, ja siitä syystä suosittelen lukemaan itse. Varsin nopealukuinen.
2) Odotan mielenkiinnolla Lipsonin seuraavaa. Esikoiseksi joka tapauksessa melkoinen paketti ja omaperäinen teos.
Kenelle: Venäläiset klassikkonsa lukeneille. Ilmankin tosin pärjää.
Jälkimaku: Vähän liikaa enigmaattisuutta ja kolmea pistettä.
Alkulause: Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.
Starat: 3,5. Ei ihan mutta melkein.
Arvio: Ensivaikutelman hehkutuksen jälkeen joudun peruuttamaan. Ihastuin ensin venäläisiä klassikoita jäljittelevään tyyliin, mutta teos kompastuukin juuri siihen. Jäljittely on aina vaarallista - jos ei osu täysin napakymppiin, se kääntyy itseään vastaan. Puhumattakaan liian kovista ennakko-odotuksista.
Kiusallista sinänsä, jos Kosmonautti voittaa Finlandian, mutta sanonpa silti, etten ole loppuun päästyäni enää niin hurmaantunut. Viehättävä ja erikoinen kirja, kyllä. Omalaatuinen tyyli ja tarina, kyllä. Voi olla, etten tunne tarpeeksi (lue: juuri ollenkaan) neuvostokirjallisuutta ymmärtääkseni kaikkea hienoa symboliikkaa, mutta silti kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi.
Tarinassa on kaksi nuorta poikaa Murmanskissa, yksi vastustamaton opettajatar ja yksi sekoileva äiti. Tästä kehkeytyy kummallinen kolmiodraama, perusvenäläistä suurta tuskaa ja syvää surua, väärinymmärrettyjä tunteita, haikeaa huokailua ikijään keskellä ja lopulta aika roisiakin toimintaa. Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös. Vähän kuin venäläisessä nimilogiikassa.
Kaksi johtopäätöstä: 1) kirja saattaa jakaa lukijoita vahvasti kahtia. Itse keikun jossain puolivälissä, ja siitä syystä suosittelen lukemaan itse. Varsin nopealukuinen.
2) Odotan mielenkiinnolla Lipsonin seuraavaa. Esikoiseksi joka tapauksessa melkoinen paketti ja omaperäinen teos.
Kenelle: Venäläiset klassikkonsa lukeneille. Ilmankin tosin pärjää.
Jälkimaku: Vähän liikaa enigmaattisuutta ja kolmea pistettä.
Alkulause: Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.
Starat: 3,5. Ei ihan mutta melkein.
Kommentit