Poikani hirviö

Lehdessä oli tänään taas juttu koulusurmaajista ja yhteiskunnan ylipsykologisoinnista: psykiatri muistutti, että kaikkea pahaa ei voi diagnosoida ja parantaa. Ihan hyvä muistutus ja totta - itse olen tosin myös sitä mieltä, että on paljon pahaa oloa, joka pääsee muuttumaan pahuudeksi ilman, että kukaan sitä tajuaa tai ymmärtää kiinnostua ennen kuin on liian myöhäistä.

Joka tapauksessa: Shriverin Poikani Kevin pakottaa miettimään tätä teemaa aika uudelta ja karmaisevalta kannalta. Olen päässyt puoliväliin - kirja kertoo siis koulusurmaajasta äidin näkökulmasta. Kirja rikkoo tabuja monella tasolla: on äiti, joka ei halunnut äidiksi ja joka ei kykene tuntemaan äidinrakkautta, mutta teeskentelee sitä sosiaalisten paineiden ja miehensä takia. On lapsi, joka on syntymästään asti hirviö. Ja isä, joka rakastaa sokeasti tätä hirviölasta ja puolustaa häntä koko maailmaa vastaan (ja syyttää tietysti äitiä kaikesta).

Karua. Herää mm. ikävä kysymys siitä, ovatko psykopaatit psykopaatteja syntymästä asti ja täysin vanhemmista riippumatta? Itse olen jotenkin uskonut naiivisti siihen, että lapset olisivat lähtökohtaisesti hyviä, aina. Sittemmin voi mennä monta asiaa pieleen ympäristön ja perheen ja päässä liikkuvien kemikaalien osalta, mutta tuntuu aika ahdistavalta ajatukselta, että olisi ihmisiä, jotka ovat pahoja syntymästään asti ilman, että siihen voi vaikuttaa mitenkään.

Lasten vanhemmilla olisi tähän varmasti monenlaistakin näkökulmaa tarjolla, itse tyydyn vain teoretisoimaan, mutta ainakin Shriver onnistuu ravistelemaan koko äitiys-myyttiä ja äidinrakkauden tabua. Palaan asiaan - ja yritän etsiä seuraavaksi jotain kivasti kevyttä kaamosluettavaa...