INAhdus

Hyvästit linnan juhlille (eli epäpoliittinen runopostaus pressan vaaliin)

2012-01-24T13:42:00.004+02:00

Voi kuulkaa. Nyt on käynyt sitten sillä lailla, etten ainakaan kuuteen vuoteen tule saamaan kutsua linnan juhliin. Ainakaan jos Sauli on siellä isäntänä (eikä tähän liity mitään poliittista kannanottoa).

Sattumoisin olen nimittäin mennyt moittimaan Jenni Haukion runoilijan lahjoja blogissa vuonna 2009. Tässä se nyt nähdään: minkä blogiin jättää, sen edestään löytää.

Koska en ollut ihan näillä näppäimillä odottamassa linnan kutsua muutenkaan, niin kehtaan kaiken lisäksi muistuttaa asiasta ja linkata uudelleen haukkuihin, täällä. Varmistan täten tulevaisuuteni Suomen poliittisen eliitin ulkopuolella for good, voi harmi.

Kritiikistä pahoitti eräs lukija mielensäkin muinoin - olen lueskellut kokoelmaa uudestaan ja todennut, että pysyn kannassani, valitettavasti. Haukion runot eivät uponneet muhun, vaikka runoilijuus tuo hänen persoonansa sinänsä ihan kiinnostavaa särmää. Tosin särmän puutteesta taisin runoja moittia, eh. ;)

Toistan edelleen, että tällä postauksella ei ole mitään poliittista sisältöä: molempien ehdokkaiden puolisot ovat ihan symppiksiä eikä heitä äänestetä muutenkaan. Nostinpa vain tämän aktuellin asian esiin, kun eräs ystävä kyseli FB:ssä, onko kukaan lukenut Jennin runoja. No minä, tietenkin! ;)

(Sen sijaan Saulin fiktiivisiä teoksia en ole lukenut, vaikka yhden niistä lainasin äidiltäkin vuosia sitten. Äidin mielestä oli ihan kelpo kamaa, en tiedä, miksi jäi multa kesken, taisi vaan tulla kiireisempää luettavaa. Niinistö-Haukio -pariskunnalla on kuitenkin yhteisiä kaunotaiteellisia ambitioita - toivottavasti emme saa tulevaisuudessa silti lukea paljastuskirjaa nimeltä Presidentin morsian.)

Lupaan lukea kaksi kirjaa

2012-01-15T08:52:00.002+02:00

Hesari julkaisi tänään listan kevään uutuuskirjoista, kannattaa vilkaista. Meinasi tulla pienimuotoinen angsti kaikista niistä kiinnostavista kirjoista, joita EN ehdi lukea tänä keväänä. ;) Hyvä uutinen tässä on se, että keväälläkin riittää hyvää luettavaa - kirja-ala elää!

Ensin kerron mitä en lue: James Joycea olisi nyt tarjolla uusina suomennoksina oikein olan takaa - sekä Ulysses (Gaudeamus) että Dublinilaisia (Basam Books). Kiitän merkittävästä kulttuuriteosta ja totean, että kun kerran olen hikisesti saanut Joycen tentittyä läpi legendaarisen tiukalle Riikoselle, se riittäköön tälle elämälle. Jätän Joycen tajunnanvirran uudelleentulkinnan seuraavan polven haltuun ellen sitten innostu lukemaan Savukeitaan tänä keväänä julkaisemaa Pyhä, rivo rakkaus -teosta, joka sisältää rakkauskirjeitä vaimolle. Siinäpä olisikin uutta ja kiinnostavaa näkökulmaa Joyceen! ;)

Sitten kerron mitä haluaisin lukea: Monica Fagerholmin ja Martin Johnsonin esseekokoelman Meri / Havet (Teos / Söderströms), jossa on kaunokirjallisia esseitä. Esseitä ehkä pystyisikin lukemaan aina silloin tällöin, äiti, isä, joku, tässä kaino lahjavinkki..? ;) Lisäksi haluaisin lukea Carol Shieldsin Ruohonvihreää (Otava), joka Hesarin mukaan kertoo yksinhuoltajaäidin unelmista ja muistoista (luotan, että esilukija äitini lukee tämän ensin ja tuuppaa mulle eteenpäin, jos on hyvä). Franzen-faneille tiedoksi, että Jonathan Franzenilta julkaistaan myös esseekokoelma Epämukavuusalue (Siltala) - itselläni on Franzenin romaani vieläkin kesken, mutta jos en pääse siinä etenemään, saatan ottaa essee-oikotien Franzeniin. Lisäksi Virginia Woolfin esikoisromaani Menomatka (Savukeidas) on viimein suomennettu, mutta taidanpa ensin lukea, mitä muut siitä tuumaavat, häpeällistä Woolf-fanille, mutta annettakoon anteeksi tämän kerran.

Ja mitä sitten aion lukea niin totta kuin nimeni on Inahtaja: no tietenkin Tuomas Kyrön uutuuden Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY)! Mahtavaa, kyllä en valita tästä kirjakeväästä! :) Lisäksi luen Seija Vilénin uutuusromaanin Pohjan akka (Avain), koska esikoinen Mangopuun alla kolahti ja olen odottanut Seijan uutuutta suurella jännityksellä! (Sitä paitsi
Seija on ihana - ystävien kirjat täytyy lukea vaikka yöllä klo 3-5.) Huomautan, että olen ottanut varaslähdön kevääseen lukemalla jo ennakkoon kevään merkittävimmän tietokirjan Vuoden mutsi (kts. edellinen postaus), joka häpeällisesti loistaa poissaolollaan Hesarin listalla. Hmph. Tulette kuulemaan heistä vielä!

Esikoisteoksia julkaistaan muuten keväällä paljon, ilahduttavaa! Esikoisissa on kirjallisuuden tulevaisuus, joka ei siis vieläkään ole menetetty. Kuten ei oma kirjaharrastuksenikaan, toivon. Mitäs TE aiotte lukea keväällä?

Unihiekkaa blogissa

2012-01-12T15:19:00.006+02:00

Haloo päivää. (taitaa olla päivä, oletan?) Koska olen itse siirtynyt x-ajaksi hiljaiseloon blogimaailmassa (tosielämässä kodin äänimaailma on sen sijaan ajoittain, hmm, sanoisinko erilainen kuin ennen ja hiljaiselosta kaukana, sori naapurit!) niin tyydyn linkkaamaan teille tällä välin parempaa luettavaa:

1) monien bloggaajien suosikkikirjailija Helmi Kekkonen on aloittanut oman Sivulauseita-kirjablogin, ihanaa! :) Menkääpä sinne siis vaikka täältä.

2) (varoitus: vinkissä äitiasiaa, poistu heti, jos ei kiinnosta): tänä keväänä on tulossa lempparibloggaajieni melko päräyttävä äiti-kirja nimeltä Vuoden mutsi. Tiedän sisällön päräyttäväksi ja hauskaksi, koska sattumoisin toimin koelukijana ja kommentaattorina sairaslomalla - nauratti! Project Maman Katja ja Salamatkustaja Satu ovat siis lyöneet viisaat päänsä ja surkeimmat äitikokemuksensa yhteen ja saaneet aikaan ekan lapsivuoden oppaan, jota en suosittele tosikoille, mutta kaikille muille kyllä. Kirja julkistetaan keväällä, mutta kirjan blogi on jo avattu ja löytyy täältä. Sieltä saanee tuntumaa siitä, kuuluuko kirjan kohderyhmään - eli menikö äitiys kuten Strömsössä vai ennemmin siellä Strömsön viereisellä saarella?

3) (varoitus: älä nyt lue tätäkään, jos lapsiasia ei kiinnosta): tämän vuoden kirjasaldoon mahtuu peräti yksi kirja, mutta sitäkin tärkeämpi. Luin Tieto Finlandia -ehdokkaana olleen Unihiekkaa etsimässä -oppaan, jonka todellakin pystyy lukemaan väsyneenäkin. Kirjoitan siitä pidemminkin joskus, mutta tässä vaiheessa mainitsen, että se kannattaa ehdottomasti lukea jo odotusaikana, suosittelen! Vaikkei uniongelmia tulisi, kirjassa on silti arvokkaita vinkkejä kaikille sen takaamiseksi, että unet sujuisivat hyvin alusta asti (jos ovat sujuakseen). Meillä luojan kiitos nukutaan toistaiseksi yöt hyvin, mutta lisäoppi ei ole tässä aiheessa koskaan pahasta, ainakaan jos on niin huono valvoja kuin minä. Kirjan avulla ystävät ovat myös onnistuneet unikouluissa varsin menestyneesti, joten älkää alistuko väsymykseen (jos väsyneet jaksavat blogeja lukea, mutta on täällä niitäkin. Sitä paitsi itse ehdin pääasiassa lukea enää vain Hesarin ja blogeja että sikäli.). There is hope!

Kuulumisiin (taas ensi kuussa ;)!

Blogistanian voittajat

2012-01-03T17:15:00.005+02:00

Kirjabloggaajat ovat puhuneet! Blogistanian äänestyksen voitti Katja Ketun Kätilö ja kas vain - Kätilö onkin sohvapöydällä odottamassa. Aihe on tosin niin rankka, että saa nähdä tuleeko lukemisesta mitään, mutta yritetään, olen entistä kiinnostuneempi siitä kyllä.

Luin muuten Joni Pyysalon erinomaista novellikokoelmaa viimeksi, mutten ehtinyt postata siitä ja nyt en muista kirjasta juuri mitään. :-/ Luen sitä vähän uusiksi ja palailen, mutta sen sijaan yllätän teidät kertomalla, että olen lukenut eilen ja tänään yhden kirjan! Kyllä! Palaan siihenkin, romaani se tosin ei ole...

Palatakseni varsinaiseen aiheeseen, Sallan blogista löytyy koko lista täältä.

Kakkoseksi pääsi Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (jee!), sen jälkeen itselleni vielä lukemattomia teoksia: Katja Kaukonen: Odelma, Miika Nousiainen: Metsäjätti, Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet, Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle.

Kiitos Sallalle listan kokoamisesta ja isosta työstä ja onnea voittajille! Mitäs olette mieltä, onko parempi vai huonompi lista kuin alkuperäinen Finlandia-lista vai ihan yhdentekevä? ;)

Blogistanian Finlandiat

2012-01-02T15:14:00.005+02:00

Salla koordinoi tänä vuonna blogistanian Finlandia-kisan, katsokaa lisää täältä. Loistoidea, jonka deadlinen tänä aamuna klo 10 missasin täysin, meillä nukuttiin ja hoidettiin aamurumbaa sen jälkeen, mutta jos en ehdi laskentaan enää mukaan, niin mun ehdokkaat sitten muuten vain tiedoksi. ;)

Olisi pitänyt tehdä postaus ennakkoon, nyt en ehdi tekemään kunnollista perustelua tai etsiä tähän hätään muiden arvioita linkeiksi. Näistä kaikista olen kirjoittanut itse ainakin jotain Lilyssä syksyllä ja ovat olleet bloggaajien suosiossa muutenkin. Mutta pulinat pois ja lista peliin:

1) Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Kyröltä täysosuma, jota hehkutin pitkin syksyä - perusteellisen arvion tekeminen tosin on vielä tekemättä, mutta ehkä senkin aika vielä tulee... Tässä Kyrö-Hotakais-vertailu (huom, kaikki tekstit sairaslomaltani iPad-ajoilta, siksi kirjoitusasu on kökkö ja tekstit lyhyitä)

2) Essi Tammimaa: Paljain käsin. Hienoa uutta naiskirjallisuutta, kiinnostava perhetarina ja omaperäinen kertojan ääni. Arvioni täällä.

3) Helmi Kekkonen: Valinta. Helmi on suosikkikirjailijoitani, mutta vähän pienemmän piirin tuntema toistaiseksi, haluan nostaa myös siitä syystä esiin. Kaunis, runollinen romaani perhesalaisuuksista, suosittelen runotytöille. Pieni kommentti täällä.

Sitten vain odotetaan Sallan yhteenvetoa, johon pääsee siis kuusi eniten ääniä saanutta.

Vauva tuli taloon

2011-12-28T16:22:00.003+02:00

Uusi lukutoukka on syntynyt, sopivasti jouluksi. :) Jatkossa pääsette siis seuraamaan, saadaanko poikalapsi lukemaan kirjoja ja jos niin miten, mutta siihen taitaa mennä hetki, niin ihmeellinen kuin hän tietysti muuten onkin.

Kaikki on siis hyvin ja olemme onnesta melkein mykkänä kaiken aikaa, kuten tuppaa käymään kun vähän vanhemmalla iällä saadaan tällainen käänne elämään - kahden akateemisen uraihmisen vaippa- ja arkisekoiluista riittäisi suht humoristista jaettavaa, mutta kun tämä ei ole vauvablogi, niin jätän ne tarinat muille: tiedän, että aivan uutta nämä jutut eivät ole muulle maailmalle kumminkaan vaikka meille joka päivä on suuria ihmeitä täynnä (maitokakka!! oooh!! unihymy - onpa lahjakas lapsi!! se osaa aivastaa!!).

Palailen blogiin, kun pääsen tästä euforiasta jotenkin järkiini ja koen kiinnostusta taas ulkomaailmaakin kohtaan. ;) Alan ymmärtää, miksi monet mieskirjailijatkin ovat tehneet isyydestä loistavia kirjoja, kun katson uuden isän huumaa: nyt on kerrankin asia, joka menee mulla kirjojen edelle kirkkaasti, ei niin että olisi aikaa lukea kylläkään..

Siispä oikein hyvää uutta vuotta 2012 ja kuulumisiin! :)

Ja muita palkintoja

2011-12-13T10:59:00.005+02:00

Runeberg-palkintoehdokkaat ovat aina kiinnostavia, vaikka saavat paljon vähemmän huomiota (onhan pääpottikin "vain" 10 000 euroa). Uutisen voi katsoa esim. Yleltä. Mukana on muitakin kuin romaaneja ja novellifanina syynään ehdokkaat aina tarkkaan. Tällä kertaa Finlandia-ehdokkaat eivät ole Runeberg-ehdokkaita ja hyvä niin, palkitsemisen arvoisia kirjailijoita kyllä riittää tässä maassa.

Tänä vuonna ehdokkaisiin pääsi mm. Essi Tammimaa, jonka Paljain käsin -romaaniin ihastuin kovasti, arvio täällä. Katja Ketun Kätilö on kiinnostanut samoin, mutta saa odottaa jotain vähemmän herkkää mielentilaa - sen sijaan ostin ehdokkaista Joni Pyysalon novellikokoelman Ja muita novelleja. Fanitan Pyysaloa runoilijana, mutta kyllähän runoilija näköjään osaa hienoja novellejakin kirjoittaa. Palaan.

Ian McEwan: Vieraan turva

2011-12-10T10:55:00.007+02:00

Summa summarum: Hyh hyh. Vieraan turva (Otava 2010) on tuhmempaa trilleristi McEwania. Toisiinsa vähän puutunut pariskunta matkustaa Venetsiaan ja tapaa siellä oudon, mutta kiehtovan parin, joka suorastaan pakottaa heidät vieraikseen. Hyvin tässä ei käy. Kirjasta tehty elokuva alkoi kummitella kuvina omassa mielessäni turhankin voimakkaasti - kerrankin voi sanoa, että elokuva ja kirja ovat aika tasaveroisen vaikuttavat.

Arvio: Käytän siis elokuvaa hyväkseni kirjan kuvailussa: outoa pariskuntaa näyttelevät Christopher Walken ja Helen Mirren ja nimenomaan heidän hyytävät ja vaikuttavat roolisuorituksensa muistan vieläkin 10 vuoden takaa. Täydellisiä valintoja rooleihinsa molemmat. Lisäksi Venetsia toimi elokuvassa taustamiljöönä vielä kirjaakin paremmin: muistan, että leffa oli visuaalisesti huikea ja painajasmainen kaikkine pompööseine rakennuksineen ja varjoineen.

McEwanin taiturimaisuus toimii kirjassakin silti, kuten aina. Jollain tasolla teoksessa tuntuu tapahtuvan hyvin vähän. McEwan on nerokas vihjailija, joka osaa rakentaa vähillä sanoilla vaikuttavia tunnelmia. Arvostan kirjailijoita, joiden ei tarvitse purkaa jokaista henkilöä osiin ja täysin paljaaksi - tehokkaampaa on se, mitä jätetään sanomatta. Lukija projisoi silloin omaa alitajuntaansa tekstiin, eikä mikään ole sen pelottavampaa. Siinä on psykologisen romaanin ja terapiakirjan välinen ero.

Pääpariskunnan Maryn ja Colinin suhteen jonkinlainen jämähtäneisyys ja kireys tulevat selväksi ilman kummempaa kriisiä tai selitystä. He kaipaavat selkeästi joko eroa tai uutta potkua suhteeseensa - niinpä he suostuvat lähtemään kiehtovan muukalaisen, Robertin vieraaksi ensin hänen baariinsa ja sen jälkeen ylelliseen kotiin, jossa odottaa selkäkipuinen ja palatsin vangiksi jäänyt vaimo.

Siinä missä Robert tuoksuu vaaralle ja sovinismille, vaimo Caroline vaikuttaa naisellisen alistetulta ja hermoheikolta. Melko perinteinen mies-nais-asetelma siis, mutta vaikeahan tällaista outoa paria on vastustaa. Näiden kahden vastapariskunnan suhteista McEwan saa kehiteltyä seksuaalisen trillerin, jossa kerrotaan jälleen kerran jotain hyvin epämiellyttävää ihmisestä.

En voi kuin ihailla ja ihmetellä McEwanin mielikuvitusta. Takakannessa luvataan kylmiä väreitä ja niitä kirjasta kyllä saa. Luen McEwania silloin, kun olen jollain lailla kyllästynyt ihmiskuntaan (tähän aikaan vuodesta lähes aina, enkä tiedä miksi juuri nyt melkein kaikki julkinen keskustelu Angry Birds -mekkoineen tuntuu erityisen turhalta ja typerältä): McEwanin ihmiskuva on väistämättä synkkä, mutta hänen kirjallinen nerokkuutensa saa silti uskomaan ihmiseen.

Edellisessä lauseessa ei ole oikeastaan mitään järkeä, mutten McEwanin kiehtovuutta osaa muullakaan tavalla kuvailla: olen missä mielentilassa tahansa, McEwaniin en koskaan pety. Hänen romaaninsa imaisevat maailmoihinsa oli keskittymiskyky kuinka kehno tahansa. Jos olen stressaantunut tai ikävystynyt, ärsyynnyn huonosta kirjasta ja kerronnasta suunnattomasti. Jos olisin kriitikko, kirjoittaisin silloin varmaan hirveitä ja ilkeitä teilauksia kohtuullisistakin romaaneista (koska olen bloggaaja, pidättäydyn sen sijaan silloin kirjoittamasta mitään - tämä ei nyt muuten ole kriitikoita vastaan, vaan enemmän kielikuva, en väitä heidän mielialojensa vaikuttavan kritiikkehin ;). McEwan taas onnistuu piristämään, oli tarina miten hirveä tahansa.

Ja tällä kertaa se kyllä on. Suosittelen.

Kenelle: Niille, jotka eivät jaksa McEwanin mammuttiromaaneja: lyhyt ja nopealukuinen.

Alkulause: "Joka iltapäivä, koko kaupungin alkaessa hotellihuoneen tummanvihreiden ikkunaluukkujen tuolla puolen liikehtiä, terästyökalujen järjestelmällinen kilkutus vasten hotellin kahvilaponttooniin kiinnittyneitä rautaproomuja herätti Colinin ja Maryn." (Palatakseni käännökseen: jo alkulause kertoo sen, että tässä teoksessa on mielestäni muita McEwanin käännöksiä enemmän edellisen kaltaisia mutkikkaita lauserakenteita. Se voi johtua alkuteoksesta tai sitten kääntäjän kädenjäljestä.)

Motto:
kuinka me asuimme kahdessa maailmassa
tyttäret ja äidit
poikien kuningaskunnassa

Adrianne Rich

(Tämän nerokkuuden tajuaa vasta luettuaan kirjan, samoin kuin toisen pidemmän sitaatin, joka avaa kirjan nimen.)

Jälkimaku: Puistatus. Mistä se näitä keksii?

Starat: 4. Taattua McEwania.

Käännöskukkasiako?

2011-12-08T10:15:00.006+02:00

Vallitsee syvä hämmennys. Kuten aina ikävystyessäni olen alkanut lukea Ian McEwania, tällä kertaa lyhyttä pokkaria nimeltä Vieraan turva.

En ymmärrä kirjan kieltä. Siis suomenkielistä käännöstä. Tätä ei satu usein, itse asiassa juuri koskaan. Luettelen teille parin aukeaman sisältä muutamia sanoja:
- luottamaalaus ("-- alkeelliseen luottamaalaukseen punaisesta kädestä") - ei ole virhemuoto luolamaalauksesta
- jata ("-- joka kuluneiden askelmien jatana vietti pikkuriikkiselle torille)
- sardoninen ("-- ja sen usein toistuvassa kertosäkeessä johon kuului sardoninen "ha ha ha'")

- kerake ("-- vieraan kielen ääntiöiden ja kerakkeiden") - tämä on ehkä kielitieteen terminologiaa?

What? Voisiko joku viisas kertoa, mitä nämä sanat ovat suomeksi..? Onko siis kyseessä Ian McEwanin luoma kielellinen maailma, jonka tarkoitus onkin vieraannuttaa lukija vai oma sukupolvieroni kääntäjä Marja Alopaeukseen? Oli miten oli, tämä on häiritsevää.

Tai jospa olenkin töistä poissaolevana hukannut jo sanavarastoni sekä älyllisestä kapasiteetista noin puolet - ehkä kaikki muut ihmiset viljelevät ihan luontevasti sanaa sardoninen kirjakeskusteluissaan. Siinä tapauksessa pahoittelen ja toivon tämän hormonilobotomian menevän joskus ohi.

Lukekaa Joensuuta

2011-12-06T12:12:00.006+02:00

Voi murhetta: Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. :( Hän oli luultavasti ainoa suomalainen dekkaristi, jonka koko tuotannon olen lukenut kokonaan ja suurella intohimolla. Viimeiseksi jääneen teoksen Harjunpää ja rautahuone arvio löytyy täältä.

Joensuu oli itse asiassa mielestäni enemmän kuin dekkaristi (väheksymättä dekkareita sinänsä): hän uudisti koko lajityyppiä. Rikosten sijaan olennaista oli ihmisen pahuus ja maailman epäoikeudenmukaisuus, jossa paha ei aina saa palkkaansa.

Joensuulla pystyi aistimaan, mitä niinkin rankka työ kuin poliisin ammatti ihmisen mielelle ja sielulle tekee. Arvostin myös aitouden tunnetta: koska kirjailija itse oli poliisi, työn kuvauksesta puuttui mikkihiirimäinen sankaruus ja glamour. Sen sijaan yksityiskohdat olivat tarkkoja ja huolellisia. Loppuratkaisuja ei pystynyt arvaamaan. Eniten Joensuun romaaneissa pelotti se, että lukija imeytyi myös rikollisen mielen sisään.

Työn alla oleva romaani jäi kesken. Suren sitäkin. Lukekaa Joensuuta - hieno kirjailija, jolta jäi Finlandia saamatta.

Tästä huolimatta hyvää itsenäisyyspäivää!

Rosa Liksom: Hytti nro 6

2011-12-03T17:17:00.008+02:00

Summa summarum: Kadonnutta neuvostoaikaa etsimässä. Finlandian voittaneessa Hytti nro 6 -romaanissa (WSOY 2011) suomalainen tyttö ja venäläinen roisto jakavat junahytin matkalla halki Siperian. Paljon muuta ei tapahdukaan. Juoniromaani tämä siis ei ole, mutta venäläisen kirjallisuuden fanit ja neuvostonostalgikot luultavasti pitävät. Sokkona en olisi Liksomin tyyliä tunnistanut 80-luvun pienstoorien räväkästä kirjoittajasta, mutta laskettakoon Liksomille eduksi se, että muutosta on tapahtunut yli 20 vuoden kirjailijan uralla.

Arvio: Liksom on itse tehnyt nuorena junamatkan halki Siperian ja käytti materiaalina matkan muistiinpanoja nytkin. Sen huomaa. Ajankuvaus on yksityiskohtia myöten melkein dokumentoivan tarkkaa ja runsasta. Voisi tätä pitää matkakirjanakin. Nimenomaan nyt jo kadonneen ja viimeisiään vetelevän suuren Neuvostoliiton kuvauksena kirjassa on viehättävää nostalgiaa.

Intohimoisena Tsehov-fanina (sori, en taas löydä sitä hattua ässän päälle..) löydän melkein kaikesta Venäjää käsittelevästi kirjasta jotain tsehovmaista tunnelmointia, mutta nyt kävi toisin: kirjan takaliepeessä olevassa professori Pekka Pesosen esseessä mainitaan, että kirjan nimi viittaa Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Juuri sitä kertomusta en muista ja voi olla, etten siksi löydä yhtymäkohtaakaan - kirja haiskahtaa kyllä venäläiseltä kirjallisuudelta, mutta ei mielestäni missään nimessä siltä, mitä itse pidän tsehovilaisena maailmankuvana.

Karuutensa, hukassa olemisen ja rikollisteeman puolesta ennemmin tulee mieleen Dostojevskin synkempi tuotanto ja Siperian vuodet. Kirjan palkinnut Pekka Milonoff löysi kirjasta myös huumoria, mutta kyllä tästä itselleni tulevat ennemmin kylmät väreet kuin nauru.

Suomalainen tyttö toipuu sekavasta suhdevyyhdistä ja joutuu vankilanomaiseen tilaan junan hyttiin rikollisen ja ryyppäävän venäläisen miehen kanssa, jolle kaikki naiset ovat huoria ja tyttökin potentiaalinen raiskattava. Mies puhuu, tyttö kuuntelee. Maisema vaihtuu, mutta kovin paljon valmiimpaa ei mistään tule - sikäli hyvin venäläismäinen pysähtynyt tunnelma matkanteosta huolimatta. Kirjan kanteen on valittu mielestäni erinomaisen osuva sitaatti: "Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua." Tästä voisi nyt vetää symboliikkaa Neuvostoliiton lähestyvään romahdukseen ja uuden Venäjän nousuun - mutta kiinnostaisi tietää, kuinka erilainen se junamatka halki Siperian olisi nykypäivänä? ;)

Hytti nro 6 ei ole mielestäni sellainen suuren yleisön romaani, joka tekisi Puhdistukset. Silti pidän siitä, että näitäkin vielä kirjoitetaan ja julkaistaan: se on huolellisesti kirjoitettua, fundeeraavaa kirjallisuutta, jossa ei koko ajan tapahdu jotain. Kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin mielenliikkeet. Suurta teemaa ei heitetä lukijan naamalle, kirja vaatii keskittymistä ja hyvä niin. En ollut kaiken aikaa varma pidänkö tästä, mutta kirjan loputtua pidin kumminkin.

Milonoffin ja Liksomin ikäpolvi, joka ehti rampata Neuvostoliitossa saa kirjasta varmaan ihan eri fiiliksiä, mutta ei teos tyhjäksi jää meillekään, jotka muistamme Neuvostoliiton vain hämärästi jos ollenkaan. Liksom tuntee kohteensa niin hyvin kuin naapurimaan kansalainen voi ja saa suuren ja mahtavan heräämään henkiin vielä kerran, joskin henkitoreissaan.

Kenelle: Venäläisen kirjallisuuden faneille ja luultavasti ennen kaikkea Milonoffin ja Liksomin sukupolvelle. Ne, jotka odottavat 80-luvun Liksomia, pettyvät.

Jälkimaku: Samovaari ja maatuska. Hyvin trendikästä.

Alkulause: "Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta."

Starat: 4-.

Liksom voitti

2011-12-01T15:45:00.006+02:00

Neuvostoliittonostalgiaa. Se tulee ensimmäisenä mieleen, kun aloin lukea tänään Finlandia-voittaja Rosa Liksomin Hytti nro 6 -romaania (WSOY 2011). Uutisen voi katsoa vaikka täältä.

Olin suuri Liksom-fani nuorena, mutta jostain syystä 80-luvun jälkeinen tuotanto on jäänyt tsekkaamatta, en tiedä miksi. Tiedostan kuulostavani reliikiltä, kun kehun jonkun kirjailijan 80-luvun tuotantoa, mutta ei voi mitään, tämä on totuus. Yhden yön pysäkki ja Tyhjän tien paratiisit olivat kuulkaas lapset jotain ihan ennennäkemätöntä ja rajua kirjallisuutta silloin, aivan uutta ja rohkeaa muotoa ja ilmaisua! Uskoisin niiden muuten toimivan edelleen, sikäli Liksom on klassikko.

Hytti nro 6 vaikuttaa lupaavalta. N-liitossa on tiettyä houkuttelevuutta, kun en koskaan ehtinyt siellä käydä, mutta sentään elin sinä aikana - Siperian halki matkaava juna tuo heti jotain tuttua samovaarin tuoksua mieleen ja hytissä Suomi-neidon kanssa matkustava roisin raavas työmies on jotenkin ihan aito ryssä. ;) (Anteeks nyt kauhiasti, saakohan tätä sanaa enää nykyään käyttää, mutta pääheppu on hirveä tyyppi, joten käytän ilmaisua haukkumasanana, en naapurikansan kuvauksena ennen kuin joku pillastuu.) Dialogi toimii ja tarina kiinnostaa. Liksom on hyvä.

Pitkän linjan ansiokkaana ja kotimaista kirjallisuutta päräyttäneenä kirjailijana täytyy onnitella Liksomia vilpittömästi. Sitä paitsi tällä kertaa minä ja lukijat olimme voittajan suhteen oikeassa, hahaa!

Kuka voittaa?

2011-11-30T10:27:00.005+02:00

Huomenna selviää taas tämän vuoden Finlandia-voittaja. Blogigallupin perusteella Liksom on ennakkosuosikki ja hänen voittoaan veikkaan (kirjaa lukematta) itsekin, mutta tuskin koskaan olen osunut oikeaan. Tänä vuonna ei voida ainakaan syyttää siitä, että mies voisi suosia mieskirjallisuutta, sikäli vekkuli tilanne. ;) Valinnan tekee teatterinjohtaja Pekka Milonoff.

Tänään ehtii vielä äänestää - lupaan lukea joko voittajan, tai gallupin ennakkosuosikin vähän fiiliksen mukaan. (Uuni kun on nolosti edelleen lukematta, muuten voisin sanoa lukevani aina F-voittajan ihan periaatteesta.)

Alexandra Fuller: Ei hunningolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni

2011-11-28T17:29:00.011+02:00

Summa summarum: Takaisin Afrikkaan. Luin kotimaisen kirjasyksyn hässäkän keskellä vaihteeksi vanhemman kirjan, jonka sain isältäni divarista: Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään (Otava 2003) olikin melkoinen pläjäys. Vuonna 1969 syntynyt Fuller kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan valkoisen perheen lapsena mustassa Afrikassa. Olen taas ihan huumaantunut. Mikään "Minun Afrikkani" tämä ei tosiaankaan ole, enemmän tulee mieleen Seitsemännen portaan enkeli. Suosittelen!

Arvio: Tuli taas uusi näkökulma Afrikkaan. Fullerin perhe ei elänyt mitään aitojen takana piilottelevaa eliittielämää, sillä vanhemmat olivat pääasiassa melko köyhiä maanviljelijöitä. Köyhyys on suhteellista: vaikka ruuasta, vedestä ja vähän kaikesta oli usein pulaa, perheeseen kuului aina iso lauma mustaa palvelusväkeä. Toimeentulon perässä piti silti kiertää maasta toiseen sisällissotien keskellä - köyhäkin valkoinen on Afrikan mittakaavassa rikas.

Perhe asui eri tiloilla Rhodesiassa (nyk. Zimbabwe), Sambiassa ja Malawissa. Miinakentät ja sissisodat ovat siinä määrin perheen arkea, että myös Alexandra (Bobo) ja hänen sisarensa opetetaan pienestä pitäen ampumaan aseilla ja liikkumaan niiden kanssa. Sotilaiden ja väkivallan lisäksi arkeen kuuluvat villieläimet, malaria, käärmeet ja madot, jotka pullistavat lasten vatsat ihonväristä riippumatta. Perheen viidestä lapsesta kuolee kolme, mistä tulee melko keskeinen teema mukana kulkevassa aika traagisessa äidin tarinassa.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, että kirja todella kertoo pääosin 1980-luvusta. Mitä tein silloin? Kävin ala-astetta turvattuna ja hyvin ruokittuna pikkutyttönä, jonka vaarallisin tauti oli tuhkarokko.

Hämmentävän arjen kuvauksen lisäksi Fullerin perhe on muutenkin hyvin erikoinen, Afrikan takia tai siitä huolimatta: äiti on enemmän tai vähemmän juoppo, mutta niin ovat jollain asteella kaikki muutkin. Kirjassa mainitaankin, että valkoinen mies sekoaa Afrikassa ja siltä todella vaikuttaa. Selvinpäin maanosaa ei ainakaan näytä kestävän kukaan - perheen lapsetkin saavat aloittaa oluen kittaamisen jo nuorena, onhan se muutenkin kuivien kausien mutaista kaivovettä turvallisempaa.

Ymmärrän roturistiriitojakin paremmin kuin ennen: perheen äidillä ei riitä sympatiaa mustien vapaustaisteluille, he ovat vain palvelijoita ja saisivat sellaisina hänen puolestaan pysyäkin. Nuorempi sukupolvi ajattelee asiasta jo toisin tai ainakin yrittää ymmärtää. Afrikan eri valtioiden sisällissodat ovat itselleni aina olleet täysi kaaos, mutta tästä teoksesta saa vähän lisävalaistusta historiaan, kevyesti, mutta ymmärrettävästi.

Vanhempien sukujuuret ovat Englannissa, mutta elämä Afrikassa - täysin heidän taustansa ei koskaan selviä, mikä on sääli: olisi helpompi ymmärtää, mikä heitä Afrikassa pitää? Selvää on, että Afrikkaan he ovat juurtuneet, vaikkakin tiukan paikan tullen he ovat tietenkin riistäjiä ja sortajia, joilla ei ole enää kantaväestön oikeuksia. Englannissa asumistakin kokeillaan parin vuoden ajan Bobon syntymän aikoihin, mutta siitä ei tule mitään: he ovat afrikkalaisia, vaikkakin maanosaan väärän värisiä.

Yhdysvaltoihin sittemmin naimisiin muuttanut Fuller kirjoitti omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa 32-vuotiaana ja siitä tuli suuri menestys. Ei ihme. Tarina on ainutlaatuinen, rankka, mutta humoristinen - edelleen Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli on mielestäni lähin vertauskohta, vaikka aihe ja maanosa ovat erilaisia. Kirjan kerrontatavassa ja huumorissa on silti jotain samaa, lapsen näkökulma tekee asioista yhtä aikaa itsestäänselviä (madot kuuluvat arkeen) ja rankkoja (äidin alkoholismin ja "hulluuden" kuvaus lasten kuolemien jälkeen). Rakkaus Afrikkaan paistaa silti läpi koko kirjan: voit lähteä Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde sinusta.

Kenelle: Kaikille, joita kiinnostavat erilaiset elämäntarinat. Viehättävä, koukuttava, taitavasti kirjoitettu - toimii myös marraskuun eksotiikan kaipuuseen. Pitäisi löytyä kirjastoista.

Alkulause: "Äiti sanoo: 'Älä tule hiippailemaan meidän huoneeseemme yöllä.'"

Kirjan motto: Ei mennä hunningolle tänä iltana, Koska äiti on jo siellä. - A.P. Herbert

Jälkimaku: Pitäisi vähitellen mennä Afrikkaan siitä lukemisen sijaan. Fullerin kotisivuilta löytyy lisää tietoa tuotannosta ja kuvia, katso täältä.

Starat (1-5): 4,5.

Vaikea paisti

2011-11-23T14:39:00.003+02:00

Jos pidit Mikko Rimmisen Nenäpäivää hauskana ja nerokkaana romaanina, suosittelen ehdottomasti Satu Taskisen Täydellistä paistia (Teos 2011). Jos et ymmärtänyt Nenäpäivän suosiota, en suosittele tätäkään.

Täydellisen paistin kerrotaan kuvaavan ulkopuolisuutta ja kyllä: sellaiseksi itseni koen, kun yritän lukea eteenpäin ja ymmärtää, miksi tämä on kaikkien muiden mielestä sekä hauska että kiinnostava romaani.

Tulee tunne, että nyt multa menee jotain ohi ja pahasti ja epäilemättä meneekin. Taskinen kirjoittaa hyvin ja ihan omaperäisesti, ja ymmärrän mitä hän haluaa kuvata: vähän sekopäistä ja yksinäistä naista vieraan kulttuurin keskellä.

En tykkää moittia varsinkaan esikoisromaaneja, mutta olen pahoillani - en pysty tätä kehumaankaan. Ongelma on sama kuin Rimmisellä: hermostun ja ikävystyn tällaisesta kirjallisuudesta, jossa seurataan epäonnisen ja vähän sekavan ihmisen poukkoilevaa ja mielestäni pitkästyttävää ajatuksenjuoksua. Se on mielestäni yksinkertaisesti tylsää - olen lukenut yli sata sivua ja odotan koko ajan, milloin kirja alkaa ja lakkaan nukahtamasta sen äärelle. Tai missä kohtaa naurattaisi? Lähinnä päähenkilö säälittää tai ärsyttää.

Koska tämä on kuitenkin varsin vakuuttavan raadin epäilemättä ansiosta palkitsema, myönnän puutteeni rehdisti. Mun ei kannata lukea tällaisia tajunnanvirtaromaaneja, en vain ole sen tyyppinen lukija, että saisin niistä kicksejä.

Poden huonoa omaatuntoa tästä ikävästä lausunnosta, ja niinpä ehdotan, että kiinnostuneet katsovat muita arvioita, joissa Taskisen teosta kehutaan: esim. Susa , Arja ja Leena tykkäsivät.

Pieni lohtu tässä on se, että raadissa mukana ollut Esa Mäkinen kirjoitti Hesariin aika nuivan kritiikin - ehkä tämä on teos, joka jakaa ihmiset huumorin ja kirjamaun suhteen? Sehän ei ole kirjalle huono juttu, ei kaikkia tarvitse miellyttää. Multa tämä paisti tuntuu nyt vain menevän ihan sivu suun, joten kehotan lukemaan itse.

Jari Tervo: Layla

2011-11-21T11:36:00.008+02:00

Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa.

Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä.

Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä jopa koko Euroopasta. Itselleni merkittävin muistutus oli se, että ensi kerralla katselen kebab-ravintolassa ympärilleni vähän toisella tavalla - ihmiskauppaa voidaan käydä naapurissasi, missä tahansa.

Layla päätyy Suomessa riistetyksi prostituoiduksi, mutta romaanin ansiona on se, että siinä kuvataan alamaailmaa monen henkilön näkökulmasta: mm. suomalaisen parittajan, turkkilaisen parittajan, suomalaisen prostituoidun, hänen asiakkaansa, erilaisten miesten ja naisten näkökulmista. Siksi romaani ei tunnu yksipuoliselta tai kliseiseltäkään, vaikka mahikset siihen olisivat hyvät.

Lisäksi Tervo osaa koukuttaa: luin alun nikottelun jälkeen kirjan parissa päivässä ja kiinnostuneena. Tuli jopa tunne, että silmät avautuivat rakkaan lintukotomme suhteen - aiemmin ihmiskauppa on tuntunut jotenkin etäiseltä aiheelta, mutta nyt tajusin, että täällä sitä ollaan, globaalissa maailmassa samojen ongelmien keskellä kuin muutkin. Tuntuu siltä, että koko mamu-keskustelu on tällä hetkellä väärin fokusoitunut, kun puhutaan siitä, saako niitä nyt tulla tänne vai ei ja kuinka paljon: mielestäni kysymys kuuluu, miten autetaan ihmiskaupan uhreja ja estetään sen ilmiön leviäminen koko Euroopassa tai miksi kukaan ylipäänsä joutuu lähtemään kotoaan pakoon? Harva ihan fiilispohjalta sellaista päätöstä tekee.

Kirjan mahdollisista virheistä ja taustatyöstä on puhuttu jo niin paljon, että itse kyllästyin koko aiheeseen: päätin lukea romaanin fiktiona. Tervo on tehnyt taustatyönsä mielestäni riittävän hyvin - ainakin sillä tasolla, että kirjan maailma tuntuu uskottavalta. Itselläni ei ole mitään tietoa tai taitoa arvioida kurdikulttuurin kuvauksen todenmukaisuutta (tai suomalaisten prostituoitujen todellista asemaa), joten tämä uskottavuuden taso riitti minulle.

Kurdimiehillekin annetaan lopuksi vähän armoa: Tervon sanoma tuntuu olevan, että hekin ovat oman kulttuurinsa uhreja.

Kiitän myös siitä, että Tervon naiskuva on odotuksiani monipuolisempi: kirjan kaikki musliminaiset eivät todellakaan ole alistettuja uhreja, vaan kyllä sieltä potkuakin löytyy.

Kenelle: Toivon, että Tervon kansansuosio takaa sen, että tämän kirjan lukisivat nekin, joilla on miljoona mielipidettä mamuista, muttei yhtään kohtaamista.

Alkulause: "Minut kihlattiin kehdossa."

Jälkimaku: Lukemisen arvoinen romaani, mieskirjailijoiden yhteiskunnallisten kirjojen jatkumossa tänä syksynä.

Starat (1-5): 4-.

Esan esikoiset

2011-11-19T08:35:00.007+02:00

Nyt puhutaan asiaa! Innostuin suuresti Hesarin Esa Mäkisen tämän päivän artikkelista, jossa hän kertoo kahden vuoden kokemuksistaan Hesarin esikoiskirjaraadissa. Juttu alkaa näin: "Perinteistä tai tylsää. Siinä on kolmeen sanaan tiivistetty - kärjistetysti - kahden vuoden lukukokemukseni esikoisteoksista."

Mäkinen on siis kahden vuoden ajan lukenut kaikki esikoiset, noin yhden viikossa - miettikääs sitä. Syntyy näkemystä, väkisinkin. Tällaisia juttuja toivoisin kultuuritoimituksilta nykyistä enemmän: ei tässä maassa kukaan muu lue niin paljon ja laajasti kirjoja kuin he (paitsi Finlandia-raati): bloggaajat valitsevat lukemisensa itse ja useimmiten oman maun mukaan, kirja-alan ihmiset lukevat oman kustantamon kirjat ja muilta sen mitä ehtivät ja pystyvät (ja mitä suositellaan). Kulttuuritoimittajilla on väistämättä tämän maan laajin näkemys siitä, mitä ja millaista julkaistaan - lisää analyysejä ja artikkeleita siitä, pyydän!

Mäkisen juttu on kiinnostava ja analyyttinen: hänen mukaansa Suomessa kirjoitetaan liian perinteikkäitä esikoisteoksia ja silmään pistää kokeellisuuden puute. Siksi palkintoraatien massalukijat tarttuvat helposti niihin harvoihin poikkeuksiin - tästä Mäkisellä esimerkkinä Gustafssonin Huorasatu ja oletettavasti viime vuonna Salmelan 27.

Uskon kyllä Mäkistä, ja on pakkokin kun ehdin lukea niin harvoja esikoisia itse (aloitin eilen tämän vuoden voittajan eli Täydellisen paistin, joka kylläkin tuntuu toistaiseksi melko perinteiseltä ;). Hän toivoo kiinnostavampia aiheita, rohkeampia tyylikokeiluja ja korkeampia laatuvaatimuksia, jotka estäisivät myös sen, että moni esikoinen jää yhden kirjan kirjailijaksi. Olen samaa mieltä.

Sitten tulee se mutta. On tässä kyllä kyse myös kirjallisesta, subjektiivisesta mausta ja siitä, mitä kukin pitää omaperäisenä, kokeilevana tai rohkeana.

Mielestäni viime vuosien rohkeimpia ja kokeilevimpia esikoisromaaneja on ollut Seija Vilenin Mangopuun alla, joka julkaistiin ennen kuin Avain tuli samaan firmaan - olin siis tätä mieltä, ennen kuin olin edes tavannut Seijaa, arvio on täällä. ;) Kirjassa oli mielestäni kaikki Mäkisen kaipaamat asiat: kiinnostava ja poikkeava kansainvälinen teema (uskonnollinen hare krishna -yhteisö ja siitä irtautuminen) sekä omaperäinen, kuvaileva, Intiasta ja Aasiasta vaikutteita saanut kieli, joka nimenomaan poikkesi suomalaisen kirjallisuuden perinteistä. Pidin älyttömästi, enkä ollut ainoa, kirja menestyi esikoiseksi hyvin. Se herätti ristiriitaista palautetta, toiset pitivät hankalana ja vaikeana ja toiset innostuivat kovasti. Itse olin sitä mieltä, että nyt on kerrankin kirjoitettu jotain ihan uutta, rosoineenkin! Teosta ei myöskään kustannustoimitettu yltiösiistiksi, vaan kirjailijan omaa ääntä ja näkemystä kuunneltiin: kustannustoimittaja olisi voinut stilisoida tekstiä enemmänkin mainstreamin suuntaan, mutta kirjailija piti sinnikkäästi kiinni omasta näkemyksestään ja hyvä niin. Kirja jätettiin tyyliltään vuolaaksi ylilyöntien riskilläkin.

Miten kävi? Mäkinen ei oikein lämmennyt ja kirjoitti Mangopuusta aika viileän kritiikin. Hesarin esikoiskisaan kirja ei päässyt, eikä F-ehdokkaaksi. Ei se mitään, kirja löysi lukijansa silti eikä Seija jäänyt yhden kirjan ihmeeksi, onneksi.

Olen Mäkisen kanssa kaikesta samaa mieltä - paitsi siitä, etteikö Mangopuun alla olisi ollut juuri sitä kaivattua erilaista, kokeilevaa ja rohkeaa uutta kirjallisuutta. ;) Jos tässä postauksessa on joku pointti, niin se on tämä: toisen kokeellinen on toisen skeidaa.

Itselleni on käynyt näin monien kriitikoiden ja raatien ylistämien kirjojen kanssa: muut ovat sitä mieltä, että nyt on rohkeaa ja uutta kirjallisuutta, kun taas itse olen pitänyt kirjaa tekotaiteellisena wanna be -rohkeana höpötyksenä, jossa kielikikkailu on itsetarkoitus. Monesti on löytynyt myös minun kanssani samaa mieltä olevia kriitikoita ja toimittajia (eli kyse ei ole vain siitä, että oma kirjamakuni ja -näkemykseni olisi pahasti pielessä ja koko muu maailma oikeassa).

Kuka silloin on kirjan suhteen oikeassa? Ei kukaan. Kokeellisen ja uudistavan kirjallisuuden pointti on siinä, että sitä kirjoitetaan ja julkaistaan siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, kerääkö se palkintoja tai edes lukijoita. Toivon, että myös kustantajat uskaltavat antaa jatkossakin mahdollisuuden erilaisille teoksille, joiden myymisessä on aina peruspullaa isompi kaupallinen riski, varsinkin silloin, kun ne eivät mahdu kisoihin mukaan eli useimmiten.

Onneksi Kafkaa julkaistiin enemmänkin siitä huolimatta, etteivät aikalaiset tajunneet hänen kirjoistaan mitään.

Toisen hauska on toisen tylsä, mutta winner takes it all

2011-11-15T20:08:00.006+02:00

En lähde tällä kertaa viisastelemaan kirjasta, jota en tunne: Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskirjakisan - onnea! Kirjaa kehutaan eurooppalaiseksi ja hauskaksikin, kuulostaa lupaavalta.

Vekkulia tässä on se, että Hesarin kritiikki ei alunperin ollut kovin kehuva, mutta tämä todistaa sen, että yhden kriitikon susi voi olla palkintoraadin helmi, tai päinvastoin. ;) Hienoa, että voitto ei myöskään edellytä hehkuttavaa kritiikkiä, vaan raati päättää puhtaalta pöydältä.

Hesarin alkuperäisen kritiikin voi lukea täältä. Siinä moititaan yhden päivän romaania pitkäveteiseksi ja monipolviseksi, eikä huumorikaan ihan riitä. Olen muuten kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, että yhden päivän romaanin rakenne on vaativa. Se oli mielestäni vähän haastavaa Antti Leikaksen Melomisessa ja myös Hotakaisen Jumalan sanassa - rakenne tuntuu helposti joko keinotekoiselta tai siihen tulee pitkästyttäviä suvantoja. Ei aina, mutta usein.

No kumminkin. Olen pitänyt tapanani lukea esikoisvoittajan ja yritän nytkin, jos ehdin. Kertokaa, jos olette lukeneet - onko se hauska vai pitkäveteinen? ;)

Michael Cunningham: Illan tullen

2011-11-14T10:24:00.007+02:00

Summa summarum: "Mitä ihminen tekee kun ei enää ole oman elämänsä sankari?" Tähän lainaukseen kiteytyy Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (Gummerus 2011) teema. Nelikymppinen galleristi haahuilee Nycissä ja hullaantuu vaimonsa pikkuveljeen. Hieno romaani, tosin ei täysin Tuntien veroinen. Cunningam vierailee tiistaina 15.11. Helsingin Akateemisessa klo 17 - kaikki kuuntelemaan!

Arvio: Miksi uutuus ei ole Tuntien veroinen? Siksi, ettei siinä ole yhtä kiinnostavaa ja kantavaa teemaa kuin Virginia Woolf oli. Nelikymppisen miehen ikäkriisi on joka tapauksessa tavanomaisempi ja käsitellympi aihe, vaikka siinä olisi sinänsä virkistäviä homovivahteita.

Päähenkilö Peter viettää suorastaan kliseistä nyciläisen taideihmisen elämää, josta tulee väistämättä mieleen Woody Allenin leffat. Ollaan sopivasti varakkaita, sopivasti älykkäitä ja sopivasti neuroottisia. Tähän rutiinimaisen mukavaan elämään pelmahtaa vaimon pikkuveli Mizzy, parikymppinen sekaisin oleva ihanuus, joka sekoilee huumeiden kanssa ja on viekoittelevasti homo.

Juonta ei voi kertoa kovin paljon enempää pilaamatta olennaisia käänteitä, mutta Peterin ihastus Mizzyyn on kirjan parhaita osioita. Miehinen keski-iän kriisi tuntuu jopa järkeenkäyvältä, vaikka olen aina ihmetellyt, mikä saa neli-viiskymppiset miehet yhtäkkiä villiintymään parikymmentä vuotta nuoremmista naisista (tosin en ole myöskään koskaan ymmärtänyt, miksi haluaisin seurustella isäni ikäisen ihmisen kanssa, mutta se siitä aiheesta, rakkaushan ei katso ikää jne jne).

Kun kuviosta puuttuu kerrankin se kliseisen ihana nuori nainen, koko asetelma tuntuu paljon kiinnostavammalta: Peter on hämmentynyt yllättävästä kiinnostuksesta nuoreen mieheen, mutta ymmärtää itsekin, ettei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä Mizzy edustaa: nuoruutta, vastuuttomuutta, villiyttä, vapautta ja kaiken lisäksi hän muistuttaa vaimoa nuorena ja vielä hehkeänä.

Mitä sitäkään teeskentelemään: vaimo on alkanut rupsahtaa. Elämä on.

Ihastus nuoreen ihmiseen on jollain lailla platonista ja siksi sukupuolesta riippumatonta. Cunninghamin romaani on tässä mielessä ihanan suora ja rehellinen. Peter näkee vaimossaan omaa kulahtamistaan ja haluaa paeta sitä, vaikka tiedostaa ihastuksen nuoreen sekopäähän järjettömäksi. Mutta järjettömiähän ihmiset ovat, ei kai perheitä muuten hajoaisi niin paljon. Harvoin niitä järkisyillä hajotetaan. Tätä kliseistäkin prosessia Cunningham onnistuu mielestäni kuvailemaan vetävästi ja kiinnostavasti. Hänen lauseitaan ihaillaan paljon: tällä kertaa en ole niistä niin hurmaantunut kuin Tunneissa, mutta kaunista kieltä hän kirjoittaa aina.

Voittavatko järki vai tunteet, sitä en nyt viitsi paljastaa, mutta suosittelen lukemaan.

Kenelle: No niille kulttuuri-isille. Keski-iän kriiseilijöille sukupuoleen katsomatta. Niille, jotka rakastavat romaaneja New Yorkista.

Alkulause: "Mizzy on tulossa joksikin aikaa heidän luokseen asumaan."

Jälkimaku: Kivasti vinksahtanut takapotku takaa sen, että kliseinen Nycin intellektuellien taidepiirien kuvaus ei ärsytä kuten Hustvedtilla.

Starat (1-5): 4-. Koska Tunnit on 5.

Lauantailinkkejä

2011-11-12T09:25:00.006+02:00

Olisin oikeastaan voinut jättää koko Finlandian kommentoimatta ja linkata vain Tommi Melenderin blogiin, siellä on viisaita sanoja, katsokaa täältä.

Kirjabloggaajat tekevät myös oman Finlandia-listansa, joka julkaistaan 2.1.2012 - erinomainen idea on peräisin Sallalta, joka kokosi listan viime vuonna ja on luvannut toimia koordinaattorina tänäkin vuonna. Lisäohjeita kiinnostuneille löytyy Sallalta.

Olen muuten iPadin myötä laiskistunut linkkaajana, koska se on vähän vaivalloisempaa. Itse seuraan nykyään kirjablogeja ennen kaikkea Facebookin kautta, sieltä löytyy ryhmä nimeltä Kotimaiset kirjablogit, josta kannattaa tykätä, jos haluaa seurata blogeja laajemmin.

Lukuraportti: Jari Tervon Laylan kanssa on pieniä haasteita jo alussa, mutta jatkan lukemista ja änkyröin vasta sen jälkeen, jos tarpeen. Imagen Joannan blogissa oli joka tapauksessa kiinnostava keskustelu kirjasta vähän aikaa sitten, katsokaa täältä. En edes tiedä, keksinkö siihen keskusteluun mitään lisättävää, mutta katellaan. Meinaa tulla liikaa mieleen jälleen kerran Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, johon aina palaan teoksena, joka ärsytti. Laylakin ärsyttää, mikä ei johdu välttämättä Tervosta, vaan siitä, että mun on ilmeisesti vaikea lukea kirjoja alistetuista uhrinaisista hermostumatta - etenkin, jos miehet kirjoittavat heistä.

Tiedän, tiedän, miehillä on ihan yhtäläinen oikeus mennä naisen nahkoihin. Jotenkin vain tulee ihan sietämätön olo kaikesta siitä uhriudesta ja alistumisesta - haluaisin mieluummin lukea naisesta, joka painaa kyllä päänsä, mutta haistattaa kaikille väkivaltaisille äijille pitkät salaa burkhansa alla ja lopussa hakkaa ne kaikki. ;) Ehkä Layla kehittyy vielä tähän suuntaan, olen toiveikas!

Tän pitäis nyt varmaan sanoa Finlandiasta jotain

2011-11-10T12:49:00.007+02:00

Aijahaa, ai Finlandia-kohu. Taas. Jaa. Pitääkö tästä nyt jotenkin riemastua, kts. esim. Hesari.

Kaikki naisia - no entäs sitten? Jos olisivat kaikki miehiä, niin siitäpä vasta poru nousisi. Ja kiintiösuomenruotsalainenkin on jätetty pois ja esikoisia mukana peräti kaksi (samoja, jotka ovat myös HS:n esikoiskirjakisassa; en ole lukenut, enkä ota siksi niihin kantaa, mutta musta tämä päällekkäisyys on vähän sääli: iso osa mediahuomiosta ja myynnistä kasautuu näille kahdelle sekä esikoiskisan voittajalle - olisi kiva, että huomio jakaantuisi vähän laajemmalle, kun tietää miten mielettömän tärkeää tämä kirjailijoille on, etenkin esikoiskirjailijoille, joiden uran jatko voi jopa riippua siitä, huomaako kukaan hyvääkään kirjaa. Mutta ilmeisesti nämä kaksi ovat ihan poikkeushuippuja - täytynee tutustua, jos vain ehdin. Huom: en millään lailla vastusta heidän ehdokkuuksiaan, ainoastaan sitä ilmiötä, että kirjan sykli lyhenee, medianäkyvyyden merkitys kasvaa ja siksi myyvien kirjojen lista kapenee koko ajan top listojen suuntaan. Ts. yhä harvempi kirjailija pystyy tulemaan kirjoittamalla mitenkään toimeen.)

Ai niin, ehdokkaat ovat: Laila Hirvisaari: Minä, Katariina, Kristina Carlson: William N. päiväkirja, Rosa Liksom: Hytti nro 6, Jenni Linturi: Isänmaan tähden, Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu ja Laura Gustafsson: Huorasatu.

Onnea ehdokkaille - koska olen lukenut vain Carlsonin ja pidin virheellisesti sitä vähän välityönä ;) niin en taaskaan osaa sanoa näistä mitään: Laila Hirvisaaren ehdokkuus ilahduttaa, koska hän on pitkän linjan kirjailija, joka ei ole mielestäni täysin saanut ansaitsemaansa tunnustusta. Rosa Liksom -fani olin 80-luvulla, joten nyt olisi varmaan paikallaan lukea Liksomia jälleen ja muihin tutustun, jos tässä marraskuussa vielä ehdin.

Mutta kyllä minä mieleni vähän pahotin siitä, että Kyrön Kerjäläinen ja jänis puuttui. ;) Moni muukin olisi ehdokkuuden ansainnut ehdottomasti, mutta Kerjäläinen ja jänis oli mielestäni monella tavalla erityisen onnistunut teos.

Kuten huomaatte, musta ei kerrankin (!!) oikein irtoa paasausta tämän asian suhteen - taidan potea Finlandia-väsymystä, kun tuntuu, että tätä samaa mekkalaa joka vuosi harrastetaan ja mitäs sillä on nyt sitten väliä? Jokainen raati valitsee mielestään parhaat ja loppukansa on eri mieltä. ;)

Pahoittelen kyynisyyttä. Kertokaa nyt ihmeessä, jos teillä on joku Mielipide, sukupuolikysymyksestä tai mistä tahansa?

Isänpäivän varjolistaus

2011-11-07T15:17:00.007+02:00

Tällä viikolla tapahtuu: Finlandia-ehdokkaat julkistetaan ja on isänpäivä. Perinteisesti olen aina listannut muutamia isänpäiväkirjoja, tänä syksynä shoppailu on helppoa, kun on uudet kyröt, tervot ja hotakaiset, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkari ja Karo Hämäläisen Erottaja (bisnesisälle). Nämä löydät kirjakauppojen myyntipöydiltä ilman vinkkaustakin (ja hyviä ehdokkaita ovatkin!).

Jos isäsi on kuitenkin jo lukenut nämä kaikki tai haluat yllättää, niin tässä muutamia varjoehdotuksia:

- Yhteiskunnalliselle journalisti-isälle: Kjell Westön kirjoituskokoelma Halkeamia. Myös isälle, joka fanittaa Westötä: kertoo romaanien taustoista.

- Tutkija-isälle (tai isoisälle): Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Koska tutkija-isäni diggasi kovasti.

- Kulttuuri-isälle, joka on vähän gay: Michael Cunningham: Illan tullen. Kirjoitan tästä vielä arvion, mutta sopii taiteelliselle isälle, joka pohtii elämän tarkoitusta eikä pelkää homoja.

- Historia/filosofia-isälle: Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. En olisi keksinyt lisätä tätä isä-listaan ilman Jorin postausta, vaikka pidin kirjasta älyttömästi itse, lukekaa Jorin arvio täältä.

- Kirjalliselle isälle: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerta: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. Olen ihan tosissani tämän vinkin kanssa - äitini luki sen ensin ja oli kovasti innoissaan. Kuulemma koukuttava ja kiinnostava, odotan parhaillaan lukuun.

- Globaalille isälle: Aravind Adiga: Viimeinen mies. Riski suositus, kun en ole ehtinyt lukea vielä, mutta Valkoinen tiikeri keräsi niin paljon äijä-kehuja, että uskallan lisätä tämän uutuuden listan loppuun.

Ja ainahan voit myös ostaa sen konjakkipullon. ;)

Ookkonää intellektuelli?

2011-11-05T11:15:00.006+02:00

Parnasson blogissa oli vekkuli (?) kirjoitus siitä, että kirjakaupan myyjä ei tiennyt, mikä on Parnasso. Katsokaa täältä.

Help. Epätietoisille kerrottakoon, että se on tämän maan ainoa korkeakirjallinen kirjallisuuslehti (KirjaIn on toinen, mutta sisältää enemmän kirjailijahaastatteluja, vähän julkkispalstaa jne - siis vähemmän korkeakirjallinen ;). Parnasso sisältää myös paljon esseitä - itse tilaan sitä hyvän ja monipuolisen kirjakritiikin ja kolumnien takia (esseitä ja runojakin luen). Kirjailijoiden vaatekaappeihin siellä EI kurkistella (korkeintaan viinakaappeihin joskus ja sehän on paljon kiinnostavampaa) ja kirjoja poimitaan top-listojen ulkopuolelta.

Haluan kovasti kannattaa tällaisenkin journalismin [zurnalismi] olemassaoloa, jossa asioilla on merkitystä riippumatta henkilön kuppikoosta, avioliiton tilasta, romaanin teeman mediaseksikkyydestä tai kirjailijan nätteydestä. En siis pidä tarpeettomana tätäkään puolta (ja luen innolla kirjailijahaastikset myös Iltiksestä), mutta kyllä tähän maahan on mahduttava yksi kulturelli kirjallisuuslehti myös, ihan oikeesti!

Tämä tuli mieleen myös Cunninghamin Illan tullen -romaanista, joka saa potemaan intellektuelli-alemmuuskompleksia: se on jotenkin niin Nyciläinen romaani! Ensinnäkin päähenkilö on galleristi (tietenkin) ja koko tuttavapiiri on luonnollisesti tätä varakasta, koulutettua Nycin yläluokkaa, joka pyörii kaikki sunnuntait taidenäyttelyissä ja keräilee nykytaidetta: se on siellä kokonainen yhteiskuntaluokka, joka tuntuu Hesasta puuttuvan tai ainakin sen saa mahtumaan yhden naistenlehden juorupastaan.

Tuntee itsensä väkisinkin pikkukylän maalaistolloksi. Niinpä teenkin gallupin siitä, kuinka intellektuelli mielestäsi olet? Perustella voi kommentteihin.

Kävijämäärähylkiön tunnustukset

2011-11-03T13:33:00.006+02:00

(Disclaimer: tämä juttu sisältää sisäpiiridiibadaabaa bloggaajille. Muille lukijoille lupaan palata kirjateemoihin heti tämän jälkeen.)

Hei, olen Ina ja olen kävijämäärähylkiö. Olen tehnyt jotain täysin epäsopivaa ja vaihtanut blogin osoitetta kaksi kertaa vuoden sisällä. Ihme, jos täällä on vielä joku - kiitän!

Ajattelin nyt kumminkin jakaa kokemuksiani ehkä muidenkin hyödyksi, koska kävijämäärät, tilastot ja mainen kunnia on puhututtanut blogeissa tänä syksynä jonkun verran: itse pidän sitä hyvänä merkkinä kirjablogien nousemisesta marginaalista suurempaan suosioon - samaa keskustelua käytiin muotiblogeissa pari vuotta sitten.

Kun siirryin A-lehtien Lilyyn tammikuussa, kävijöitä oli tässä osoitteessa n. 1400 viikossa, mitä pidin silloin oikein hyvänä (muotibloggaajilla se on normaali päiväkävijöiden määrä). Siirto Lilyyn oli jännä, koska kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. En voi kertoa omia kävijämääriäni siellä tarkemmin, mutta ensi alkuun tuli notkahdus, joka sittemmin korjaantui - vaikutti siltä, että iso osa jaksoi seurata perässä ja uusiakin tuli muista blogeista. Kävijämäärät riippuivat paljon siitäkin, mainostettiinko juttujani esim. etusivulla, Lilyssä oli lopulta yhteensä noin 20 000 viikkokävijää, mikä oli hyvä saavutus. Minua arvostettiin siitä huolimatta, etten kuulunut saitin kävijäimureihin: kirjallisuutta pidettiin tärkeänä teemana, mistä kiitos toimitukselle! Kävijämäärät eivät olleet se tärkein juttu edes kaupallisella sivustolla. Ensi alkuun mietin, että voi kökkö, toisilla on noin hurjat massat ja mulla ei, mutta lakkasin vertailemasta eikä sitä tehnyt kukaan muukaan. Helpotti.

Suurin yllätys oli se, että alussa putosin Googlen hakutuloksista pois - aiemmin sain netistä paljon lukijoita kirjojen nimillä ja olin usein alkupäässä. It-tuki selvitti asiaa ja totesi, että kaikkivaltias Googlemme suosii tietenkin Bloggeria ja nostaa sitä ylös sekä mittaa mm. saitin ikää, linkkauksia, aktiivisuutta ja kävijöitä: uusi, sille tuntematon saitti ei ensin ollut hakukoneelle luotettava lähde. Asia alkoi korjautua ajan kanssa, mutta silti oli valaiseva havainto muistaa, että Google ei ole jumalan sana ja totuus, vaan sen tuloksiin vaikuttavat monet asiat, eikä vähiten mainosraha...

Toinen yllätys oli se, että totaalisesta hiljaisuudesta huolimatta tällä saitilla oli jatkuvasti silti noin 300 viikkokävijää. Täh?? Keitä ne ovat?? Vastaus: luultavasti eivät ketään, vaan hakukoneautomaatteja, jotka tsekkaavat sivustoja automaattisesti. Vielä viime viikollakin "kävijöitä" oli täällä 274 kpl. Aivan varmasti eivät ole eläviä ihmisiä, siihen viittaa myös määrän tasaisuus.

Ymmärrätte varmaan pointin: kävijämäärien seuranta on kiinnostavaa, mutta niissä on myös paljon teknologiaa ja tulos voi jopa riippua siitä, mitä seurantaa käyttää.

Jos bloggaisin kävijämäärien tai rahan takia, tauko Lilystä olisi jälleen harakiri: sain Lilystä uusia lukijoita, jotka eivät varmasti muista uutta osoitetta tai tule tänne vain mun takia (toivon, että menevät Jennin palstalle!). Samoin menetin osan lukijoista siirtyessäni tammikuussa Lilyyn. Osa on tietenkin kyllästynyt ajan mittaan mun juttuihin muuten vaan tai hankkinut parempaa luettavaa. ;)

Koska bloggaan siksi, että nautin siitä ja kirjakeskustelusta ja tiedän, että mulla on pieni joukko uskollisia lukijoita, jotka ehkä kestävät jopa mahdollisen tulevan tauonkin, sillä ei ole niin suurta väliä.

Haluan sanoa tämän kahdesta syystä:
1) jos sinua pyydetään ns. palkalliseksi bloggaajaksi ja uskot itse siihen, mihin sinua pyydetään, mene ihmeessä! Kokemus oli pelkästään positiivinen ja kiinnostava ainakin itselleni. Uskon, että kirjabloggaajiakin pyydetään jatkossa kaikenlaisiin juttuihin yhä enemmän. Itse en pidä sitä pahana, jos se pitää kirjoja tapetilla.

2) jos sinulla on viikkokävijöitä 10 tai 100 etkä pääse hakujen yläpäähän tai top listoille, älä masennu: ne ovat teknologiaa, josta omat lukijasi eivät piittaa yhtään. Kävijöitä on kiva seurata, mutta se ei ole bloggauksesta koko totuus: olet tärkeä omille lukijoillesi joka tapauksessa.

Meille kaikille riittää kyllä netissä tilaa. ;)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

2011-11-02T12:37:00.006+02:00

Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan?

Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin.

Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksinäisen, kaikin puolin hankalan tiedemiehen päiväkirja on parhaimmillaan sekä hauskaa että oivaltavaa luettavaa. Pidän Carlsonin ytimekkäästä ilmaisusta ja taidosta asettua erakoituneen tiedemiehen housuihin. 1890-luvun Pariisikin tuntuu uskottavalta ja taustatyöt on tehty, kieltä myöten. Taidokasta.

Miksi en silti pysty pitämään tätä ihan niin suurena romaanina, enemmänkin pienenä suurena romaanina? Ehkä siksi, että tiedemiehen päiväkirjassa on jonkun verran tyhjäkäyntiä, sitä tylsää elämää ja arkea, jota yksinäinen vanha mies elää. Nälkä ja vilu vaivaavat, lähimmäiset ovat tympeitä, oma tiedeura ja väärinymmärretyksi tuleminen mietityttävät. Hankalana ihmisenä siltoja on tullut poltettua ja tiedeyhteisön maine, kunnia ja raha ovat menneet pokkurointiin ja kompromisseihin alistuneille kollegoille. En saa kirjasta kuitenkaan irti suurta sanomaa - enemmänkin huomaan hymähteleväni ja ihailevani, että olipas osuvasti sanottu. Välillä tulee mieleen anekdoottikokoelma.

Vanhempani pitivät kirjasta kovasti ja mietin, osuuko aihe paremmin siihen ikään, jossa pohtii omia valintoja ja saavutuksia - sitä, oliko tarpeeksi hyvä ihminen, mitä jäi tekemättä, saiko riittävästi tunnustusta siitä, mitä teki? Jäkälätutkija pysyy valitsemallaan linjalla, vaikka sen hinta onkin köyhyys ja yksinäisyys. Hauskinta hänen persoonassaan on itseironia ja rehellisyys: rakkauskin jäi kokematta, mutta hän ei tunnu pitävän sitä suurena vahinkona.

Itse olen vielä siinä naiivissa varhaiskeski-iässä, jossa kuvittelen suurten saavutusten olevan edessäpäin, jos niitä tulee. ;)

Kenelle: Melko intellektuellia luettavaa, tosin nopealukuinen. Tekisi mieli suositella yli nelikymppisille, optimaalisin ikäsuositus voisi olla 70 plus. Paitsi, jos kärttyisen vanhan jäkälätutkijan fundeerailut kiinnostavat.

Alkulause: "Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia."

Jälkimaku: Haikea. Yksinäinen vanha mies-parka! Pidinkö? Ehkä. En. Pidin. No jaa. En tiedä. Joo-o. Lisää Carlsonia?

Starat: Nyt on vaikea. 4-. Hyvää kirjallisuutta, kuitenkin.

Kirjamuumi ilmoittautuu

2011-11-01T11:58:00.003+02:00

Kas, täällä taas. Näin se elämä heittelee - jos löysitte Lilystä tänne, en jaarittele aiheesta enempää, vaan kiitän, että seurasitte.

Lapsena muistutin persoonaltani pikku Myytä kaikin puolin. Nyt olen muuntautunut muumiksi, sekä fyysisesti että henkisesti. Syksyn mittaan on ollut pakko opetella ottamaan iisisti, lähiviikkojen ohjelmassa lähinnä sohvafilosofointia, verkkaista lukemista ja kirjoittamista ja päiväunia. Päivittäistä suklaa-annosta unohtamatta.

Sen jälkeen on kai luvassa Monty Pythonin sanoin: "And now, something completely different!" ;) Nähtäväksi jää, onko lukutoukkuus dominoiva geeni.

Inahdus Bloggerissa

2011-01-30T18:59:00.003+02:00

Inahdus on muuttanut uuteen kotiin osoitteeseen www.lily.fi/palsta/inahdus

Toisin kuin väitin aiemmin, voit seurata sitä edelleen Bloggerin kautta lisäämällä syötteen http://lily.fi/palsta_rss/644 Bloggerin seurantalistaan tai Blogilistan kautta.

Kuullaan! :)

Viimeinen luku, jossa Inahtaja potee suurta haikeutta ja saa tipan silmään

2011-01-19T20:53:00.009+02:00

Voi kauhia.

Tämä on viimeinen postaus täällä. Oijoi sentään. Mistä tämä haikeus nyt pukkaa, vaikken edes lopeta mitään, siirrän vaan... Sitä kutsutaan muutosvastarinnaksi ja se yllättää meidät kaikki. Aina.

Toisin sanoen Inahduksella on nyt uusi koti. A-lehtien verkkomedia Lilyn soft launch alkoi tänään - suomeksi se tarkoittaa sitä, että avataan netissä vähän keskeneräinen saitti ja katsotaan mitä tapahtuu. Se on nykyaikaa. Tekijät pääsevät testailemaan sivustoa, valittamaan ongelmista ja kutsumaan lukijoita mukaan etsimään ongelmia ja valittamaan niistä. Jotka toivottavasti korjataan ennen virallista lanseerausta 14.2.

Tiedän - kun minä olin nuori, asiat tehtiin valmiiksi ja kerrottiin vasta sitten, mutta ei enää. Niinpä toivotan teidät, rakkaat lukijat, tervetulleeksi käymään uudessa osoitteessa ja kertomaan, jos joku tökkii, kehuakin saa. Yhden ongelman löysin itsekin: en osannut siirrellä kuvia omin päin, joten parin (vanhan) kirjapostauksen alussa näkyy vain kuva, vaikka pitäisi olla kuva ja ingressi. Tsekkaan, saako sen fiksattua.

Inahduksen uusi osoite on tämä: www.lily.fi/palsta/inahdus

Huomaatte, että näyttää melkein samalta paitsi tyhjemmältä, kunnes ehdin postailla lisää. Tämä blogi säilyy täällä arkistona niin kauan kunnes blogger hukkaa sen bittiavaruuteen - en siirrä tekstejä tai hävitä sivustoa, siihen ei ole mitään syytä. En vain päivitä tätä enää.

Yksi haaste lukijoiden kannalta tässä on: ne, jotka ovat bloggerin lukijoita eivät saa bloggeriin enää syötteitä päivityksestä - se pitäisi tehdä sivun RSS-linkin kautta omaan selaimeen. Toivottavasti ette unohda mua silti. (Mainittakoon, että kun perustin Inahduksen sivupalkin blogger-lukijoita oli pitkään yksi, sekin ystävä. Sitten tuli pari lisää. Pitkään oli 20. Yhtäkkiä 50. Jos olisin pari vuotta sitten tiennyt, että sivupalkissa on lukijoita 90, olisin repinyt pelihousuni ilosta. Puhumattakaan siitä, että joku maksaisi mulle jotain blogin pitämisestä. Ihmeellistä on elämä! ;)

Lilyssä on myös uusia yhteisöllisiä juttuja tähän verrattuna: kuka tahansa voi rekisteröitymällä perustaa sinne ilmaiseksi oman palstan mistä tahansa haluaa - vaikka kirjoista! ;) Kommentointi ja lukeminen on myös täysin vapaata eikä edellytä rekisteröitymistä.

Se onkin ainoa huoleni: toivon, että tulette käymään ja kommentoimaan jatkossakin! Keskustelu täällä on ollut tasokasta, kiinnostavaa, hauskaa ja virkistävää. Kiitos siitä! Masennun, jos katoatte.

Muuten tämä on aika jännää.

Ettehän unohtaneet, että osoite on: www.lily.fi/palsta/inahdus

Kiitän ja kumarran, näkemisiin! :)

Uni-arvonnan voittajat

2011-01-18T20:29:00.004+02:00

Onni suosi arvontaa! Lupasin arpoa kaksi Nuku!-romaania, mutta sainkin niitä töistä arvontaan viisi ja lisänumeroina kaksi kappaletta toista hienoa Uni-aiheista teosta nimeltä Uni. ;)

Viisi onnellista Nuku!-romaanin voittajaa ovat:

Markka
Mari A
Tomomi
håå måilanen
Teresita

sekä lisänumerot Uni-tietokirjaan:

Lauren
Maija

Onnea voittajille, laittakaapa mulle sähköpostiini postiosoitteenne, niin saatte palkinnot!

Vastaukset olivat kiinnostavia muutenkin, oma suosikkini nukahtamisvinkeistä oli äänikirja. Mikä loistava idea! Kirjan kanssa joutuu pitelemään kirjaa ja olemaan valossa, joten nukahtaminen on haastavampaa. Tämä testataan!

Kuka rahoittaa ja ketä

2011-01-16T10:18:00.005+02:00

Hesarissa oli tänään kirja-alan ilmiöistä kiinnostava kirjoitus viime vuonna aloittaneesta Crimetime-kustantamosta, joka keikauttaa kustannusalan perinteiset mallit nurin. Perinteisten mallien keikautus on aina kannatettavaa alan uudistamiseksi, mutta kun Hesari ei muuten ansiokkaassa jutussaan keksinyt haastatella minua (!!! tämä on aitoa ironiaa, huom), niin kommentoin itse.

Crimetime on Hesarin mukaan kirja-alan Ryanair, mikä onkin hyvä vertauskuva: kirjailijat toimivat ikään kuin osuuskuntana, päättävät itse kirjansa markkinointikuluista, saavat enemmän käteen kirjan myynnistä, mutta kantavat myös riskin. Toistaiseksi toiminta on perustunut jo tunnettuihin ja hyvin myyviin dekkaristeihin eikä olekaan yllätys, että he ovat päässeet tienaamaan hyvin. Hesari valotti asiaa monipuolisesti, mutta jätti mainitsematta pari pointtia, jotka haluan tuoda esiin kustantajien näkökulmasta. Huomautan, että kuvaus on yksinkertaistettu eikä liity Crimetimen kirjailijoihin (joista en tiedä mitään).

Ensinnäkin jokainen kirjailija on joskus ollut esikoiskirjailija. Silloin kustantaja on päättänyt riskillä kustantaa yleensä tuntemattoman kirjailijan käsikirjoituksen tiedostaen, että isosta osasta esikoisia tulee takkiin: tuntemattomien esikoisten myyminen yleisölle on aika haastavaa hommaa. Tappiolle tai pienen pienelle plussalle jäämisestä huolimatta saatetaan yhä uskoa kirjailijaan ja julkaista kakkosteos - edelleen tietoisella riskillä. Kirjan myynnistä riippumatta esikoiskirjailija saa tietenkin hänelle kuuluvan korvauksen, ainoa, joka tässä kuviossa jää maksumieheksi on kustantaja.

Tällä kertaa saatetaan jopa pistää vielä lisää paukkuja viestintään ja markkinointiin (huomautan, että mediaviestintäkään ei ole ilmaista näkyvyyttä kustantamolle, koska joku palkallinen ihminen sitäkin työtä kustantamoissa tekee, isommissa tarvitaan kokonainen osasto sen rumban pyörittämiseen). Jos hyvin käy, kirjailija alkaa menestyä. Siitä seuraa lisää sitä kuuluisaa brändin rakennusta, messuesiintymisiä, haastatteluja, markkinointia, esitteitä, lehti-ilmoituksia - kustantamon koosta ja tavoista riippuen tietysti. Kirjailija alkaa jo tienatakin, samoin kustantaja.

Jos käy huonosti, tulee taas takkiin. Sen jälkeen voi tapahtua mitä tahansa - kirjoja julkaistaan edelleen tai kirjailija vaihtaa kustantajaa, lopettaa kirjoittamisen, alkaa tehdä jotain muuta tai saa vaikkapa yllättävän kirjapalkinnon, joka muuttaa koko kuvion.

Pointti on siis tämä: Crimetimen dekkaristien brändit on rakennettu ja rahoitettu muissa kustantamoissa. Ymmärrän erinomaisesti, että menestyskirjailijat haluavat tienata työllään paljon, eivätkä välttämättä rahoittaa muiden vähemmän menestyneiden eteen tehtyä työtä ja markkinointia. Parempien tulojen ansiosta he voivat keskittyä kirjoittamaan, mikä tietysti olisi kirjailijalle muutenkin suotava tilanne.

En myöskään tiedä mitään heidän sopimuksistaan tai tyytyväisyydestään kustantamoihinsa ylipäänsä, voi olla, että siirtymisen taustalla on paljon muitakin syitä kuin pelkkä raha - puhun nyt vain Hesarin jutun pohjalta. Lisäksi näiden kahden ääripään (Crimetime ja suuri kustantamo) väliin jää iso joukko pienempiä kustantajia, joiden toimintamallit muistuttavat jossain määrin Crimetimea - kirjailijat tietävät markkinointibudjettien rajallisuuden, mutta pääsevät vaikuttamaan markkinoinnin suunnitteluun ja toteutukseen aika paljon itse.

Tämän verran haluan puolustaa omaa alaan ja muistuttaa, että kustantamot tekevät raa'an bisneksen lisäksi kulttuurityötäkin vielä: julkaisevat ison pinon tieto- ja kaunokirjallisuutta sekä esikoisia, joista ei koskaan saada omia takaisin tai ainakaan isoa voittoa. Sitä toimintaa menestyvämmät kirjailijat rahoittavat kirjojensa tuloilla kyllä.

Onko tämä reilua? Jokainen kirjailija päättäköön itse.

Kun muutkin, niin kyllä minäkin

2011-01-11T20:50:00.003+02:00

...avaan sanaisen arkkuni vielä kerran aiheesta Finlandia.

Lukupäiväkirjan Sallalla on hauska postaus: hän keräili blogistien Finlandia-listan kirjablogien arvioiden perusteella ja kuten blogeissa kuuluu mutuna ja vastoin sääntöjä (mukana myös novellikokoelma) ;). Voitte lukea keskusteluineen täältä.

Uskokaa tai älkää, aion kirjoittaa Finlandia-voittajasta arvion vielä. Ei se niin vaikeaa ole. Tiedän jo, mitä kirjoitan, pidän vain pientä breikkiä edellisten paatosarvioiden jälkeen. Sen sijaan paatostan ihan vähän Sallan innoittamana siitä, miksi Finlandia saa niin ison painoarvon kirja-alalla ja mediassa.

No siksi, että kaikki ostavat voittajan ja osan ehdokkaista. Piste. Tämä on markkinataloutta: the winner takes it all. Ei aina, mutta useimmiten. Näin tänään joulukuun myydyimpien kirjojen listan (joka kylläkään ei ole koko totuus - listalla esim. on mukana Fingerpori, mitä en itse osaisi pitää kaunokirjallisuutena sen muusta nerokkuudesta huolimatta).

Ykkösenä komeili Rimmisen Nenäpäivä, sijalla 10 Jalosen Poikakirja. Siinä välissä oli Finlandia-ehdokkaita useampi, poikkeuksina Mielensäpahoittaja ja omassa erikoishaamusarjassaan toissavuoden (!) Finlandia-voittaja Puhdistus sijalla kaksi. Siitä ilmiöstä ei sen enempää, siinä puhutaan poikkeuksesta, joka rikkoo kaikki kirja-alan yleiset lait. ;)

Mitä haluan sanoa? Sitä, että puoli Suomea saa joululahjapaketissa Finlandia-voittajan. Etenkin ne, jotka ostavat tai lukevat sen yhden kirjan vuodessa. Sitten kirja luetaan tai ei lueta ja toivoa sopii, että teos on sillä lailla hyvä, että mahdollisimman moni jaksaa sen lukea ja tuomita sen perusteella koko kotimaisen kirjallisuuden vuoden. Puhdistus täytti tämän toiveen erinomaisesti ja enemmänkin. Uuni taisi jäädä vähemmälle.

Ymmärrätte, että liioittelen. Mutta vain vähän - tältä kuva näyttää kirja-alalla. (Toim huom: on mainittava, että Suomessa elää silti huomattavan paljon sivistyneitäkin ihmisiä, jotka eivät tiedä, kuka viimeksi voitti Finlandian. Tunnen sellaisia. He ovat ihan kivoja, jopa ystäviäni.)

Toisaalta katoavaa on mainen valta ja kunnia: Jennin hauskassa Finlandia-haasteessa saamme havaita, että moni palkittu teos on jos ei nyt kadonnut niin ainakin osittain unohtunut historiaan. Vai muistatteko Irja Raneen Nauravan neitsyen? Minä muistan, koska Rane oli yliopistolla töissä ja voitti palkinnon silloin, kun opiskelin siellä itse. ;)

Loppuun tietoisku siitä, että elämme Kansallista Novellinkirjoituskuukautta: jos haluatte viimeinkin kirjoittaa novellin ja saada siihen vertaistukea, käykää täällä. Jos ette saa sitä omin päin aikaiseksi, mainostan Avaimen helmikuussa alkavaa luovan kirjoittamisen kurssia, jolle on vielä muutamia paikkoja jäljellä, lisätietoja täältä - mainostan siksi, että huomattavan moni blogisti on käynyt aiemmin näillä kirjoittajakursseilla ja tykännyt (myös allekirjoittanut kävi toimittajakurssin pari vuotta sitten ja kannatti). Opettajina Anu Silfverberg ja Elina Hirvonen, lupaan, ettei ole mahdollista olla oppimatta kirjoittamisesta aika paljon. ;)

Olli Jalonen: Poikakirja

2011-01-09T19:30:00.005+02:00

Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen.

Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan.

Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppilaille asti. Tekee mieli sanoa, että ennen oli miehet rautaa - tai sirpaleita täynnä. Ajan poliittiset virtaukset ja sodasta toipuminen välittyvät vain aikuisten kommenteissa tai äänenpainoissa ohimennen, kuten lasten näkökulmasta aina.

Jalosen kielellinen taituruus pienen pojan ajatusten ja kasvun kuvaajana on niin ilmiömäistä, että se huumaa. En pysty edes kuvailemaan, miten hienovireisen tarkkaa, oikeaan aikaan ja maailmaan vievää lauserakenteita ja sanontoja myöten se on.

Tällaisestä kielellisestä virtuoosimaisuudesta tulee itku. Poika ystävineen ja monine lähipiirin traagisine kohtaloineen tuntuu elävämmältä kuin elokuvissa: miten joku osaa käyttää kieltä näin?

Pyrin välttämään kirjojen epäreilua vertailua, mutta teen sitä parin lauseen verran. Rimmisen Nenäpäivää on kiitelty nimenomaan kielen uudistamisesta enkä kiistä Rimmisen kielellisiä ansioita. Itseeni vain tekee huomattavasti syvemmän vaikutuksen Jalosen taito kielen vanhentajana. En ymmärrä, mistä hän kaivaa kaikki suomen kielen nostalgiset ilmaukset ja sanat ja koko sen kuvion, joka taikoo pikkukaupungin lukijan päähän elävänä hajuja ja värejä myöten.

Varsinkin, kun tämä tehdään osoittelematta ja ilman kikkailua. Tiedätte jo, että siitä saa Inahduksessa aina ylimääräisiä bonuspisteitä ropisemalla - jos kirjailija toimii vaivihkaa ilman suurta melua ja osoittelua, vaivun ihastuksesta lähes transsiin.

Ai mistä kirja kertoo? No Ollista, joka oppii elämää kotona ja koulussa. Oletan, että päähenkilön nimessä on kirjailijan lisäksi tahallinen viittaus "Ollin oppivuosiin". Ylin auktoriteetti on veteraaniopettaja, joka opettaa tiukan sotilaallisella kurilla oikean miehen mallia, sellaisen, joka ei vingu ja valita, vaikka kaverit potkisivat pihalla lysyyn. Koulukurista alkaa ymmärtää omien vanhempien ajatusmalleja: juu, aika noloja pullamössöjä tässä ollaan, myönnetään.

Toisaalta lapset saavat kesät talvet pyöriä omissa oloissaan ulkona ilman vahtimista ja vahinkojakin sattuu sen mukaan. Tulee mieleen, että ennen oli kasvatus tiukkaa, mutta oleminen vapaata. Nykyään on päinvastoin, kun näitä kaikkia lasten vahtimiseen tehtyjä turvavälineitä ja konttauskypäriä katsoo (joiden tärkeyttä en millään muotoa tietenkään kiistä).

Ero nykypäivän ja 60-luvun välillä on joka tapauksessa suurempi kuin tv:stä ymmärtää - köyhää oli, mutta kirjassa ei ruikuteta. Jotenkin onnellisilta ihmiset tuntuvat kaiken niukkuuden keskelläkin, mikä pistää miettimään. Ollin perheessä lapsia on viisi, isosiskojen elämästä opitaan tytöistä ja pojista, jotain naiseksi kasvamisestakin. Liikuttava hahmo on perheen pienin kutsumanimeltään "Pieni", ilmeisesti autistinen lapsi, joka kotiin ikkunan ääreen unohdettuna viimeistään muistuttaa siitä, että jotain kehitystä on yhteiskunnassamme sitten 60-luvun tapahtunut - kuitenkin.

Ollin oppimat asiat kiteytetään aika ajoin pikkuvanhoihin lapsen viisauksiin, jotka liikuttavuudessaan hymyilyttävät:

"Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin:

Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta."

Poikakirja on viisas, liikuttava ja vangitseva kirja, joka ei yritä olla muuta, ainoastaan kuvata pienen palan mennyttä aikaa ja maailmaa, joka ei palaa.

Kenelle: Ei ikärajaa, lasten maailma on kaikkien. Suositellaan vanhemman polven lisäksi erityisesti nuorille, jotka eivät ihan tajua isovanhempien jorinoita siitä, miten hyvin asiat nykyään on. (Vaikka olemmekin tyytymättömiä kaikkeen kaiken aikaa ja sitä enemmän, mitä enemmän meillä on.)

Jälkimaku: Positiivis-nostalginen joskin havaittavissa myös hennosti haikean surumielinen jälkipotku.

Alkulause: "Se on pieni päivä keväällä."

Starat: Viisi.

Annelies Verbeke: Nuku!

2011-01-06T20:33:00.006+02:00

Tunnetteko belgialaista nykykirjallisuutta? En minäkään. Tuli sattumalta töissä vastaan Belgian suosituimpiin kuuluva naiskirjailija, jota kollega suositteli. Sillä välin kun otan etäisyyttä Rimmiseen kirjoittaakseni jotain ammattimaisen objektiivista, kannustavaa ja neutraalia, kerron teille Annelies Verbeken omituisesta esikoisromaanista nimeltä Nuku! (Avain, 2006). Suositellaan unettomille.

Huom! Lopussa myös teemaan liittyvä uniarvonta, jossa voi voittaa romaanin omaksi hyvän (tai ehkä pahan) yön saduksi. ;)

Arvio: En tiedä, saako kirjasta mitään irti, jos ei ole koskaan potenut edes lievää unettomuutta. Totaalisen unettomuuden kuvauksena kirja on joka tapauksessa osuva ja välillä lähes hysteerinen. Tyylistä ja yleisestä sekoilusta tulee mieleen sekä Hanif Kureishi että Sonja O.

Teoksessa on kaksi unetonta Belgiassa, nuori nainen ja vanhempi mies, jotka löytävät ja kadottavat toisensa vuorotellen. Juoni vaihtelee näiden kahden valvojan yöllisissä seikkailuissa, päiväelämän sekoilussa ja unihallusinaatioissa. Kuulostaa oudolta ja onkin - samalla kirja on kumman kiehtova. Koska olen aina rakastanut Kafkaa, ei ole ihme, että pidän tästä: kirja alkaa näennäisen normaalina parisuhderomaanina, mutta lähtee pian täysin omille, ennakoimattomille teille hyönteisiä unohtamatta.

Esikoisromaaniksi teos on hämmästyttävän kypsä ja taitavasti kirjoitettu, yhtä aikaa runollinen ja realistinen. Kirjan omalaatuisuus tekee sitä vaikeasti kuvailtavan, mutta lyhyytensä takia sen voi onneksi lukea melkein yhdeltä istumalta. Juonessa ei ota edes tolkkua siitä, mikä on totta ja mikä unen puuttesta kärsivien aivojen kuvitelmaa, mutta kuten tiedätte, en ole mikään yltiörealismin ystävä ylipäänsä.

Romaanin kummalliset käänteet ja prostituoitujen ja rikollisten maailma kuvaa syrjäytyneitä ihmisiä tavalla, joka vangitsee ja saa tuntemaan sympatiaa.

Nuku! menee jälleen osastoon "suositellaan mielen pimeistä komeroista kiinnostuneille". Unettomuuden karmeus tulee kuvattua aika perinpohjaisesti: yhteiskunta kuuluu yönsä hyvin nukkuville.

Koska kirjaa on viisi vuotta sitten julkaistuna varmaan melko mahdoton saada käsiin enää mistään, arvon kaksi kappaletta Nuku!-romaania lukijoiden kesken - sitä sattuu olemaan töissä vielä joitain kappaleita jäljellä. Osallistukaa arvontaan 15.1. mennessä kommenttikentässä jollain nimimerkillä, pyydän voittajia ilmoittamaan yhteystiedot erikseen. Kysytään nyt vaikka kokemuksia unettomuudesta? ;)

Oletko siis uneton koskaan ja jos niin miten yrität saada unta? Huomatkaa hyvin kirjallinen teema, johon vastaan ensimmäisenä itse: reagoin stressiin usein uniongelmilla, joista pääsen melko hyvin eroon liikunnalla, joogalla ja säännöllisellä vuorokausirytmillä. Kirjan kuvaamasta totaalisesta unettomuudesta en tosin tiedä mitään ja jos tietäisin, en kai olisi edes kirjoituskykyinen.

Sitten muihin spekseihin:

Kenelle: Unettomille. Alle kolmekymppisille. Erilaista eurooppalaista kirjallisuutta etsiville.

Alkulause: "Minun yöni olivat pitempiä kuin päiväni, sillä öisin olin yksin."

Jälkimaku: Tässäpä vasta päräyttävä esikoinen.

Starat: Lupasin olla antamatta staroja esikoisille. Noudatan kirjan epäloogisuutta ja annan staroja 3,5.

Mitä tällä lomalla keksittiin lukemisen sijaan

2011-01-03T18:53:00.004+02:00

Oma mies voitti. Ei voi mitään - se oli ylivoimaisesti kiinnostavinta seuraa ja sai houkuteltua Rimmisen parista jäälle ja saariin hiihtämään ja seikkailemaan. Näin ollen olen jälleen kerran lukenut lomalla peräti yhden kirjan eli Finlandian voittaneen Mikko Rimmisen Nenäpäivän (Teos).

Syytän tästä myös Rimmistä. Nenäpäivä oli mielestäni (edelleen kesken jäänyttä) Pussikaljaromaania parempi, mutta ei kuitenkaan ihan mun juttu, tai ainakaan en olisi itse palkinnut sitä Finlandialla: vähän kuin Mielensäpahoittaja, mutta ilman hillitöntä huumoria. Se on vähän rumasti sanottu kirjasta, jolla on kuitenkin tärkeä sanoma. Riittääkö se? Palaan koottuihin selityksiin ja toivotan tässä välissä hyvää uutta vuotta!

(Kuvassa todistusaineistoa lukutoukan uudesta ykköstalvilajista, nimittäin moottorikelkkahiihdosta. Ei niin ekologista, mutta voitti tällä lomalla Rimmisen. ;) Lohduttaudun sillä, että pysyimme Etelä-Suomessa, joten Lappiin matkustamisen sijaan pieni moottorikelkkailu on kai ihan ok..?)

Joulua!

2010-12-24T11:57:00.003+02:00

Rakkaat lukijat, vetäydyn joululomalle kolmen miehen seurassa: oman, Mikko Rimmisen ja Olli Jalosen. Pyrin pysymään pois tietokoneelta, mutta katellaan miten käy - Rimmisen Nenäpäivä on yllättänyt niin positiivisesti jo alussa, että saattaa tulla pakottava tarve postailla siitä hiihtämisen lomassa. ;)

Joka tapauksessa kiitos ihanille lukijoille kaikesta virkistävästä keskustelusta ja osallistumisesta tänäkin vuonna, rauhallista joulua ja vauhdikasta uutta vuotta! Ensi vuonna voi kirjaimellisesti kerrankin sanoa, että uusi vuosi, uudet kujeet! ;)

Uutisia!

2010-12-15T22:12:00.005+02:00

Kerrankin kuulkaa uutisia! Sain syksyllä puhelun, joita ei elämässä ikinä odota ja kun sellaisen puhelun saa, sitä ei usko. Pyysivät Inahdusta mukaan uuteen naisten verkkolehteen. Luulin, että myyvät mainostilaa.

Kun lopulta uskoin, että eivät halua mun maksavan mitään tai mainostavan mitään, aloin ymmärtää, että nyt ollaan jonkun aika vekkulin kuvion äärellä. Kävin tapaamassa toimituksen innostunutta ja ihanaa porukkaa ja katsomassa konseptia. Totesin, että aika mun näköinen juttu ja tällaisiin taidetaan pyytää max kerran elämässä mukaan. En tosin myöskään keksinyt yhtään syytä kieltäytyä.

Mistä on kyse? A-lehdet on kaikessa hiljaisuudessa kehittänyt useamman vuoden ajan uutta 18-34 -vuotiaille naisille suunnattua verkkolehteä Lilyä, joka lanseerataan ensi helmikuussa. Tänään oli eka julkkaritilaisuus ja saan viimein tulla kaapista Lilyn tulevana kirjabloggaajana. ;) Lily rakentuu aika vahvasti blogien ympärille - toimituksessa on peräti neljä henkeä, sen lisäksi on lukuisia bloggaajia muodista, hyvinvoinnista, ruuasta, musasta jne.. Aika tosissaan ovat siis liikkeellä.

Miten tämä vaikuttaa Inahdukseen? Sisällöllisesti ei juuri mitenkään - osoite siirtyy Lilyyn helmikuussa, jonka jälkeen jatkan Inahdusta siellä. Postaukset luultavasti tihenevät vähän, samoin kirja-alan lyhyet uutiset. Eri-ikäisiä ja erilaisia lukijoita ja kommentoijia tulee varmaankin lisää, toivottavasti te pysytte kyydissä mukana! Muuta en käytännöstä vielä tiedä, mutta kerron sitä mukaa kuin tiedän.

Sitten se, mikä varmaan kiinnostaa teitä eniten: päivätyötä ei kannata lopettaa. ;) Saan pientä vaivanpalkkaa, mutta rahasta tätä ei tehdä, vaan siitä innostuksesta, että saa lisää lukijoita, uuden bloggaajayhteisön ja voi olla mukana ihan uudenlaisen verkkohässäkän kehityksessä. Aika jännää! :)

Olen muutenkin ihan vaikuttunut siitä, että yksi kirjablogikin haluttiin mukaan - meidät on noteerattu! Olisi kiva kuulla, mitä te tuumaatte? Veikkaan, että osan mielestä tämä on hauskaa, osan mielestä epäilyttävää ja osalle harvinaisen yhdentekevää. ;) Juttujanihan en osaa muuttaa, kirjoitan niitä mihin tahansa.

Olkoon se sitten hyvä tai huono uutinen.

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

2010-12-13T22:27:00.005+02:00

Summa summarum: Nyt ollaan suuren maailmankirjallisuuden äärellä. Amerikkalaisesta Joyce Carol Oatesista on kohistu paljon, mutta luin vasta nyt ekan Oatesini. Hurjaa. Älkää antako ikävän ja väkivaltaisen aiheen karkottaa: Kosto: rakkaustarina (Otava) on jännittävä, koskettava ja kristallinkirkas teos, joka jättää jäljen.

Arvio: Eikö Joyce Carol Oatesille voisi antaa Nobelia? Kaikki antiikin draaman kriteerit täyttyvät ilman, että tarvitsee arvailla mitä kirjassa tapahtuu tai nukahtaa sivun 467 kohdalla. Romaani on yhteiskunnallisesti kantaaottava ilman saarnausta, vetävästi kirjoitettu olematta viihteellinen ja koskettava olematta nyyhky. Hienoa kirjallisuutta, toisin sanoen.

Sankaritar on hieman kevytkenkäisenä pidetty nainen, joka joukkoraiskataan ja pahoinpidellään 12-vuotiaan tyttären läsnäollessa. Sankari on poliisi, joka ei ole erityisen hyvä ja sympaattinen, mutta joka ymmärtää amerikkalaista oikeuslaitosta paremmin, mitä oikeus on. Pahiksia ovat tietysti raiskaajat, puolitutut naapurinpojat, jotka meinaavat päästä pulasta hyvän asianajajan avulla lähes ilman tuomiota. Onneksi vain lähes. Kirja kertoo vaivihkaa jotain olennaista myös rakkaudesta. Juoni on suunnilleen tässä. Tärkeintä on kerronta.

Oates tekee uskomattoman taitavasti ja vähäeleisesti sen, mistä olen vuoden mittaan ajoittain marmattanut eli näkökulman vaihtelun. Näkökulma muuttuu lähes huomaamatta, ilman osoittelua niin, että lopussa lukija tuntee käyneensä kaikkien henkilöiden nahoissa kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota - uhrin, kostajan, lapsen ja raiskaajien.

Alan paasata: näin tulee käyttää vaihtuvan näkökulman kerrontatekniikkaa! Kyllä! Se on tässä!

Kirja on lyhyt, vain 152 sivua, mutta lukija saa lopussa kaipaamansa koston ja katharsiksen (puhdistuksen). Näin alhaisia olemme. Vain kova ja armoton kosto kelpaa. Eikä se tässä tapauksessa ole amerikkalainen sähkötuoli.

Kirjan sanomasta: innostustani selittänee sekin, että olen jo pitkään saanut verenpainetta amerikkalaisesta oikeuslaitoksesta pelkästään amerikkalaisia tv-sarjoja, sanomalehtiä ja joitain dokumentteja seuraamalla - asiantuntemusta ei siis ole, mielipiteitä sitäkin enemmän. Oatesin romaani kritisoi samaa aihetta: selväkin rikos voi saada olemattoman tuomion, jos syyllisellä on enemmän rahaa ja parempi juristi, joka saa milloin mistäkin väestä kootun valamiehistön vakuutetuksi siitä, että musta on valkeaa eikä niiden vaihtaminen päittäin oikeastaan haittaa.

Tämä ongelma tulee Oatesin romaanissa harvinaisen selväksi. En paljasta juonesta enempää, mutta kiukun kylmät väreet kulkevat moneen kertaan teosta lukiessa.

Kirjan tehokkuus syntyy osittain suoraviivaisesta kielestä. Ei mässäilyä. Ei lavertelua. Ei selittelyä. Raiskauksen ja pahoinpitelyn pitkälle ulottuvat seuraukset eivät jää pelkän kuvittelun varaan.

Joskus on kysytty, millainen on viiden staran romaani. Tällainen: taiteellisesti ehjä, kokonainen, taitavasti ja osoittelematta rakennettu, maailmaansa vangitseva ja sellainen, jonka jälkeen ajatusmaailma ei ole enää ennallaan. Ja joskus, kuten tällä kertaa, tyylipuhtaasti antiikin draaman oppien mukaan rakennettu.

Kenelle: Kaikille, mutta varsinkin niille, joiden mielestä "se nainen kerjäsi sitä".

Alkulause: "Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin."

Jälkimaku: Puhdistunut. Hieman surumielinen. Lisää Joyce Carol Oatesia.

Starat: 5.

Inahduksen parhaat ja muuta avautumista

2010-12-12T11:43:00.005+02:00

Hesarissa listattiin tänään Hesarin kriitikoiden tänä vuonna ylistämät kirjat. En tiedä, olenko hämmästynyt vai nolostunut siitä, miten harvoja kirjoja olen niistä lukenut ja varsinkin siitä, miten harvoista kirjoista olen samaa mieltä Hesarin kanssa.

No mutta. Johan on monesti todettu, että blogit ovat asia erikseen ja ammattikritiikki on ammattilaisten tekemää - sitä paitsi blogien lukijakunta poikkeaa jossain määrin päivälehdistä, joten molemmat palvelevat omia lukijoitaan. Hesarin ylistämistä kirjoista löysin vain kaksi vielä omalla lukulistalla olevaa: toinen on Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jota alan lukea seuraavaksi ja toinen Olli Jalosen Poikakirja, jota odotan lainaan ja jota monet kollegat pitävät yhtenä vuoden parhaista kirjoista. Markus Nummen Karkkipäiväkin kiinnostaa, mutta menee varmaan ensi vuoteen.

Katsoin huvin vuoksi blogista omat vuoden parhaat kirjat, joille olen antanut 4 tai 5. Nyt huomaan harmillisen puutteen: tietokirjat puuttuvat melkein kokonaan. Johtuu siitä, että luen pääasiassa oman talon tietokirjoja (joita on paljon) enkä ole kehdannut mainostaa niitä täällä (vaikka monia olisi kannattanutkin). Yksi niistä löytyy Hesarin listalta: Jani Kaaron Terveenä 100-vuotiaaksi, josta sekä oma mies että isä ovat innostuneet kovasti. Suosittelen. Luulen, että tulen jatkossa muuttamaan tätä käytäntöä ja ainakin kertomaan blogissa niistä Avaimen tietokirjoista, joita luen parhaillaan (huomautan, että en tee kustantamon tietokirjoja enkä päätä niistä, joten luen ne sikäli neutraalisti).

Samaan syssyyn korjaan myös yhden turhan kainouden ja kerron omasta mielestäni vuoden Inahdusmaisimmasta tietokirjasta, jolle haluan myöntää erityisen Lukutoukka kiittää -palkinnon: Jarmo Papinniemen ja Kaisa Neimalan Aloittamisen taito, johon on koottu sekä kotimaisen että maailman kirjallisuuden parhaita alkuja ja vielä selostettu miksi. Olen maininnut tästä ohimennen ennenkin, mutta koska teosta ei ole noteerettu lainkaan Hesarissa, haluan antaa tämän erityisen kunniamaininnan kirjalle, joka esim. jokaisen kirjailijaksi haluavan pitäisi lukea. ;) Arvion voitte lukea esim. Jenniltä. Noin. Sitten se vuoden parhaat -kirjalista takaperin syksystä tammikuuhun:

Petri Taminen: Muita hyviä ominaisuuksia (Tammi)
Miina Supinen: Apatosauruksen maa (WSOY)
Sami Hilvo: Viinakortti (Tammi)
Vappu Orlov (toim): Venäläisiä kertojia (Avain)
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (WSOY)
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus (Otava)
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Tammi)
Claudie Gallay: Tyrskyt (Avain)
Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. (WSOY)
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY)
Elina Hirvonen: Afrikasta. Muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 (Avain)
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (Avain)
Seija Vilén: Mangopuun alla (Avain)
Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi) (ja muutkin Lahirin teokset)
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (Teos)

Seuraavaksi on teidän vuoronne avautua vuoden parhaista kirjoista - kuten huomaatte, täällä ei ole mitään jääviyssääntöjä, joten voitte kehua myös omia tai kavereiden kirjoja? ;)

Kirjat ja kuuset samaan konttiin

2010-12-10T13:12:00.003+02:00

Pikapostaus aiheesta, josta on kyselty ja pahoittelut Helsinki-keskeisyydestä...

Kirjallisia joulumyyjäisiä on vähän siellä sun täällä, suosittelen! Niistä löytää myös top ten -listojen ulkopuolisia kirjoja ja saattaa treffata samalla kirjailijoita. Tässä pari vinkkiä, kertokaa muitakin, jos tiedätte!

- Perinteiset "kunnon kirjallisuuden" myyjäiset (tämä on niiden virallinen nimi.. ;) alkavat Postitalossa tänään ja jatkuvat 23.12. saakka. Avoinna ma-pe 11-19, la 10-17, su 12-17. Myyjäisten ryhmä löytyy nimellä Facebookista ja sieltä voi katsoa kirjailijaohjelman.

- Korjaamon joulumarkkinat vaunuhallissa 18.-19.12 klo 10-18. Samassa tilaisuudessa kuulemma pihalla myynnissä myös joulukuusia ja glögiä. Iloinen koko perheen häppeninki siis, kuusi ja kirjat samaan kassiin! ;)

Kirjoista mainittakoon, että sain sitä mitä tilasin: todella vaikuttavan ulkomaisen kaunokirjan. Nyt saattaa tulla pitkästä aikaa jopa vitosen kirja kaiken nihkeilyn jälkeen (josta vieläkin vähän huono omatunto), kirjoitan viikonloppuna, jos hulluna hiihtämiseltä ehdin!

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

2010-12-04T20:11:00.004+02:00

Summa summarum: Vaikea postaus. Olen vältellyt tätä. En tykkää tehdä nihkeitä arvioita varsinkaan nuorista kirjailijoista ja esikoisista, mutta vaikea tässä nyt on lähteä valehtelemaankaan. Kun en tajua niin en tajua. Salmelan romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Edellisen meriitin tajuan jotenkin, jälkimmäistä en. Lukekaa itse - kirja jakaa lukijat selvästi kahteen kastiin, ja kuulun siihen "turhaa hypetystä" -osastoon.

Arvio: Jos arvioisin kirjaa maahanmuuttajan romaanina, hehkuttaisin sitä, että onpa hienoa kun joku on oppinut suomea näin hyvin, vautsi vau! Mutta kun puhutaan Finlandia-ehdokkaasta, siihen leikkiin on turha lähteä. Kirja tulee arvioida puhtaasti suomalaisena kaunokirjana tekijän taustoista riippumatta.

Siinä osastossa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ensinnäkin ärsyynnyn jo alussa kirjaan jätetyistä tai jääneistä kielivirheistä (niitä on sen verran paljon, että tulkitsen sen tahalliseksi), esimerkki lopusta: "Istutamme veljellisesti hiljaa tuijottaen tyhjyyttä." Miksi istutamme? Miksei istumme, jota lauseella tarkoitetaan? Tulee fiilis, että lukijaa halutaan tarkoituksella muistuttaa aika ajoin siitä, että tämä on nyt ulkomaalaisen kirjoittamaa kirjallisuutta kuulkaas! Onpa se hienoa, sepäs on!

Saan tällaisesta allergisen reaktion välittömästi. Esim. Umayya Abu Hannan teoksissa ihailen sitä, että kieli on virheetöntä suomea, mutta mukana on hauskoja uudissanoja ja puolikielisiä ilmaisuja, jotka tuovat kieleen jotain lisää (esim. Umayyan rännästä käyttämä rähmäsade). Salmelalla sellaista on harvoin.

Toisen allergisen reaktion saan monista eri kertojista ja kikkailusta, jossa en näe mitään lisäarvoa: kissan näkökulmassa on joku pointti ja lievää hauskuutta, lelupossu on vain rasittava moikkelis poikkelis -kommentteineen. Nekin vielä ymmärtäisin, mutta auton näkökulma menee pitkästyttävän sekavaksi.

Jos jätetään kerronnallinen ärsytys sikseen, en innostu sen enempää tarinastakaan. Salmelaa muistuttava päähenkilö opiskelee suomea ja potee angstia siitä, että täyttää 27 v eikä ole tehnyt mitään iässä, jossa monet muusikot kuolevat ja päätyvät legendoiksi. So what? En jaksa enää tälle syksylle kirjoja, jotka käsittelevät mukakriisejä kirjailijaksi kasvamisesta - muistan poteneeni vastaavaa ikäkriisin tuskaa itse alle kolmekymppisenä ja siinä vaiheessa tämä olisi varmasti osunut ja uponnut.

Puolivälissä kirja virkistyy jonkun verran, kun päähenkilö muuttaa Suomeen maaseudulle ja saadaan kohtuuhauskaa vinoilua suomalaisesta kulttuurista. Miksei näihin törmäyksiin voitu keskittyä enemmän, kun ne ovat kirjan vahvinta ja omaperäisintä antia?

Luin kirjan loppuun, mutta vaivalloisesti. Monista tämä on ollut hulvattoman hauska, itse olin pitkästynyt ja harpoin monia lukuja, mitä en yleensä missään olosuhteissa tee. Kirja piti suorittaa loppuun. Huono homma.

Esikoiskirjana teos on jollain lailla mielenkiintoinen ja kisassa varmaankin paikkansa ansainnut. Omaäänisyydenkin hyväksyn ja sen, että joidenkin mielestä tämä on raikasta, virkistävää, erilaista, kirjallisuutta uudistavaa, hauskaa jne. Mutta mitä hittoa Finlandia-palkintoraati on ajatellut nostaessaan tämän vuoden parhaiden romaanien joukkoon? En ymmärrä. Dislike.

Aloin epäillä jo omaa arvostelukykyäni, kun en innostunut yhtään. Tueksi sain monia kollegoita, joilta kaikilta jäi kirja kesken. Lisäksi löysin ammatti-ihmisistä samanhenkisiä arvioita, mikä helpotti harmiani siitä, etten tykännyt. Samaan leiriin kanssani kuuluvat Parnasso ja Olivia. He käyttävät ilmaisuja, joiden ansiosta koen vähän vähemmän huonoa omatuntoa tästä teilauksesta: arvioissa käytetään sanoja lapsellinen, vuoden ylimainostetuin kirja ja teiniromaani eikä heitäkään kiinnosta kirjan tarina tippaakaan.

Tästä syystä päätän tuomioni kommenttiin K 30. Se on yläikäraja, jota suosittelen kirjan lukemiseen. ;)

Alkulause: "Kolmen punkkulasillisen jälkeen oli ihan hauska palata."

Kenelle: Alle 30-vuotiaille. Niille keski-ikäisille, jotka pukeutuvat teinivaatteisiin ja joiden elämän suurin trauma on se, että on yli kolkyt.

Jälkimaku: Onpa hypetys. Seuraavaksi on pakko lukea jotain ulkomaista laatukirjallisuutta. Ihan pakko.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Yliyritystä. Jatkossa kikkailun sijaan aitoa taitoa, kiitos.

iKirkkoon

2010-12-03T20:24:00.004+02:00

Ei mulla nyt ole vielä iPadia, vaikka se tuli jo toissapäivänä Suomessa myyntiin. Ihmettelen. Tähän takapajuiseen hitauteen on kuitenkin yksi selitys (sen lisäksi, että se maksaa 499 e).

Olin nimittäin iPhone-änkyrä, uskokaa tai älkää. En halunnut sitä millään, en edes käytettynä ja ilmaiseksi. Olin kokeillut ohimennen ja olin vakaasti sitä mieltä, että sen puhelinominaisuudet ovat vaikeat, en tarvitse sitä enkä jaksa opetella.

Niinpä sain iPhonen lahjaksi. Ei sillä vesilintuakaan voinut heittää, joten piti ottaa käyttöön. Varoitus: en olisi selvinnyt omin blondivoimin käyttöönotosta ainakaan ilman kilareita.

No, parissa viikossa olen liittynyt iKirkon jäseneksi, kuten eräs lukija sitä kutsui. Se on ihana. Eikä yhtään vaikea. Nettisurffailu on tietysti lähtenyt lapasesta, mutta toisaalta säästyy aikaa, kun pyörin netissä ja FB:ssä lähinnä silloin, kun ei ole muutakaan tekemistä (bussipysäkillä).

Kokeilin iPadia ohimennen ja tuli vähän huijattu olo: sehän on iso iPhone, ei sen kummempaa. Pitikö sen olla sen kummempi? En tiedä, mutta en nyt ainakaan ihan ekana ole sitä hankkimassa. Siinä vaiheessa kun lehtiä alkaa saada laajemminkin iPadiin, saatan harkita asiaa. Kirjoihin menee vielä jonkun aikaa, enkä tiedä mikä on paras härveli niiden lukemiseen.

Niin että kummin päin tämä nyt meni? Onko iPhone portti seuraavaan etappiin ja koukutus iKirkon jäseneksi vai veikö se uutuudenviehätyksen iPadista?

Perunakalenteri

2010-12-01T17:50:00.004+02:00

Kyllä minä niin mieleni pahotin kun on taas joulukuu. Mihin se vuosi meni. Turhuuksiin.

En tykkää joulukalentereista. Turhia ovat, pahaa suklaata tai rumia kuvia. Kyllä minä niin mieleni pahotin kun näin ystävän itse tekemän joulukalenterin kummilapsilleen. Kyllä oli hieno enkä osaisi itse tehdä. Enkä jaksaisi. Kyllä en ole mikään askartelija.

Mutta tässä on nyt sellainen joulukalenteri, jossa on järkeä. Ja asiaa. Katsokaa vaikka tästä.

Kyllä voitte nyt sanoa, että en vain omia kirjoja mainosta! Varmasti myyvät ainakin sata kirjaa heti tämän jälkeen. Myykööt. Hyvä kirja se on.

Kiva päivä kirja-alalla ja pientä toivoa Sambiassa

2010-11-30T21:00:00.004+02:00

Olen saanut palautetta siitä, että kirja-alan jutut kiinnostavat Inahduksessa. Niitä on jopa toivottu lisää - rohkenen siis postata omasta työpäivästä, joka oli tänään hyvä. Ne, jotka pitävät tätä oman kustantamon mainontana odottakoot suosiolla seuraavaa postausta. ;)

Elina Hirvonen oli tänään yksi Kalevi Jäntin -palkinnon saajista, joten päivä oli niin sanotusti paremmasta päästä, pääsi ryystämään skumppaa kesken päivän. Kollega kysyi, että mikäs tämän Jäntin erikoisluonne nyt olikaan: se myönnetään vuosittain lupaaville nuorille (alle 40 v) kirjailijoille, jotka ovat julkaisseet alle kolme kirjaa. Tänä vuonna kukin palkittu sai 15 000 euroa, joten ihan pikkurahasta ei ole kyse. Onnea Elina, Marko Hautala ja Harry Salmenniemi!

Sitten se kurkistus kirja-alan arkitodellisuuteen: mitä sanoo kollegani juostessaan viime minuuteilla palkintotilaisuuteen (omasta lehtihaastattelustaan) ja vilkaistessaan peiliin ennen tv-kameroiden sekaan astumista?

Vastaus: "Onks mulla kaikki vaatteet päällä?" Tämä ei ollut retorinen kysymys. Sitä, onko tukka hyvin on tähän aikaan vuodesta turha edes alkaa murehtia (peruttuja kampaamokäyntejä ei enää lasketa), mutta ennen julkista esiintymistä on syytä vilkaista, muistiko esim. pukea hameen. Mainittakoon, että palkittava kirjailijamme oli ehtinyt käydä fiksattavana ja näytti säkenöivältä, mikä onkin pääasia.

Sitten vakavampaa asiaa: iloisen palkintouutisen jakamisen lisäksi haluan parantaa maailmaa ja kertoa, että Kauimpana kuolemasta -romaanin lahjoituskampanja on kerännyt jo 5000 euroa siihen sambialaiseen lastenkotiin, joka on romaanin lastenkodin esikuva. Mun mielestä se on hienoa. Jonkun mielestä se on varmaankin naiivia, mutta olen eri mieltä.

Idea ei ole minun, enkä saa siitä mitään kunniaa, joten voin vilpittömästi kehua sitä, että Elina, Avain ja monet kirjakaupat ovat lähteneet kampanjaan mukaan. 5000 euroa on Sambiassa hillitön raha ja sillä suunnitellaan rakennettavaksi tyttöjen turvataloa katulapsille, joiden kohtalot ovat melkein kestämättömän kauheita. Mari kertoo Olivian blogissa asiasta enemmän, joten voitte lukea lisää täältä.

Sieltä näette myös listan kampanjaan osallistuvista kirjakaupoista, joiden kautta ostetuista Kauimpana kuolemasta -romaaneista lahjoitetaan euro Sambiaan. Ja niille, jotka haluavat muuten vain tutustua lastenkotiin suosittelen nettisivuja täällä.

Entä mistä tietää, että joulu lähestyy? Siitä, että blogissa alkaa näkyä vahva maailmanparannuksellinen eetos..

Yritän saada itsestäni puristettua piakkoin ulos vaikean kirja-arvion, jossa näkyy joulumielen sijaan joulukärtty. Noin tasapainon takia.

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

2010-11-24T21:02:00.005+02:00

Kollega kertoi, että Frankfurtin kirjamessuilla on turha edes tarjota novellikokoelmia käännettäväksi - eivät myy kuulemma. Kirjakauppiailta kyselin samaa ja vahvistivat: novelleja on jotenkin vaikea myydä. En tajua tätä.

Kuljen ehdottomasti vastavirtaan ja sanokaa mun sanoneen: novelleista tulee maailman trendi. Sitä paitsi: mitä nämä kaikki tämän syksyn Mielensäpahoittajat, Apatosaurukset ja Tammiset sitten ovat? Jaa mutta ne ovat lyhyitä kertomuksia, eivät novelleja. Pyh. Samaa kamaa.

Novelleista ja kertomuksista tulee trendi, koska ihmiset ovat lyhytjännitteisiä ja kiireisiä ja koska lukulaitteille ne ovat luultavasti juuri oikean pituisia. En usko, että jaksamme jatkossakaan lukea 500 sivuisia romaaneja e-kirjoina, mutta novelleja luen muutenkin työmatkoilla. Tai erityisen väsyttävillä työviikoilla. Sitähän varten me kai luemme blogejakin, vai..? ;)

Johdannosta voisin vähitellen siirtyä asiaan eli Eeva Rohaksen esikoisnovellikokoelmaan Keltaiset tyypit (Otava), joka oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Ja ihan ansiokkaasti.

Rohas kirjoittaa hyvin ja huolitellusti. Särmääkin löytyy, vaikka olisin kaivannut vielä vähän lisää omaa ääntä - se ehkä kehittyy ajan mittaan. Sitten siirryn latteuksiin: tarinat kertovat ihmisistä, kohtaamisista, kohtaamisen vaikeudesta, ihmissuhteista, perhesuhteista, rikkinäisistä kohtaloista...

Jollain lailla siis hyvin suomalaista. Se ei ole välttämättä hyvä tai paha, mutta väistämättä tulee tunne, että olen lukenut vastaavaa aika monesti ennenkin.

Parhaimmillaan (novelli Jäätelökehä) Rohas saa ihmiskohtaloista ja kolmiodraamasta hienoja jännitteitä ja hetkiä irti ja juttu nuoren tytön ajelehtimisesta ronttien miesten keskellä on pakko lukea kerralla loppuun. Tylsimmillään (Aprikoosit) mietin, että toiko tämä kokoelmaan jotain lisää (mies haahuilee etelän matkalla, tutustuu vieraaseen naiseen ja rikkoo kaupassa hedelmiä, katuu menneitä ja saa lopulta jonkunlaisen yhteyden itseensä ja naiseen).

Sekin on novelleissa loistavaa: tylsän jutun voi hypätä yli tai ainakin tietää, että kohta tulee jotain muuta.

Eräs lukija kyseli, miten annan kirjoille staroja - hän oli huomannut arvioissa epäloogisuutta sanallisen kehun ja tähtien välillä (esim. miksi loistavana pitämäni Harjunpää sai vain 3,5). Totesin lukijan olevan oikeassa ja katuvani usein itsekin jälkikäteen antamiani staroja (usein annan alakanttiin, mikä johtuu siitä, että lukukokemuksen vaikutuksen tunnistaa vasta, jos kirja pyörii mielessä vielä kuukausien kuluttuakin). Päätin muuttaa tapojani sen verran, että en enää anna esikoisille staroja. Esikoisia pitää arvioida vähän nätimmin omalla asteikollaan, kannustaa ja ylipäänsä kunnioittaa sitä, että on saanut kirjan julkaistua.

Annan tälle omalle postaukselleni kaikesta poukkoilusta staroja kaksi - moving on.

Kenelle: 25-vuotiaalle ei vielä valmistuneelle kirjallisuudenopiskelijalle, jolla on ensimmäinen vaikea ihmissuhde takana, mustaa kynsilakkaa ja ylimielinen asenne ei-humanisteihin. Mahdollisesti myös niille, jotka pitävät novelleista muuten vaan.

Paras alkulause: "Ehkä vielä vähän vaniljaa."

Jälkimaku: Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Mitä Jorma Uotinen sanoisi: Ihan kiva. Jatkoon.

Toiseksi paras jouluvinkki

2010-11-24T15:26:00.003+02:00

Meinasi tulla jouluähky, kun joku kertoi menevänsä jouluostoksille viikonloppuna. APUA.

Tykkään joulusta, mutta vastustan jouluähkyä. Olen jo pitkään keskittänyt lahjojen oston perheeseen ja kummilapsiin - lapsiin siksi, että niille pakettien määrällä ja sisällöllä on oikeasti väliä, mutta lapsillekin ostan yleensä kirjoja tai lahjakortteja.

Ystävät ovat jo monena vuonna saaneet tyytyä vuoheen tai muuhun kaukaiseen lahjoituskohteeseen maassa, jossa tarvitaan tavaraa meitä enemmän ja jossa 50 eurolla ruokkii pienen kylän. Jos olisin askarteluihminen, tekisin varmaan ystäville hilloa, sinappia tai villasukat ja se olisi musta vallan hienoa, mutta kun en ole. Sorry. Askartelun välttäminen kaikin tavoin kuuluu mun joulumielen takaamiseen. ;)

Uusi musta julisti tänään ähkyttömän joulun haasteen ja koska siellä suositellaan muiden ekotekojen lisäksi kirjoja lahjoiksi, laitan täälläkin jakoon, katsokaa teesit täältä. Osallistun.

Se jouluvinkeistä, palaan taas kirjoihin.

Paras jouluvinkki

2010-11-21T16:09:00.002+02:00

...löytyy Nuoren Voiman Liiton sivuilta, josta seuraava lainaus:

"Mitä on joulu ilman hyvää kirjaa?
Nuoren Voiman Liitto kerää kirjoja Mellunkylän lastenkotiin sekä Auroran sairaalan psykiatriselle kuntoutusosastolle16.11.–13.12.2010. Haluaisitko sinä antaa lapselle tai potilaalle lahjaksi lukuhetken?

Kirjoja voi tuoda Nuoren Voiman Liiton toimistoon sen aukioloaikoina (ma-pe klo 10-16) tai postittaa osoitteeseen Fredrikinkatu 23 D 4, 00120 Helsinki – kuoreen merkintä ”kirja jouluksi”. Lahjoituksia otetaan vastaan 13.12. asti. Kirjat luovutetaan vastaanottajille joulun alla."

Pitääkö olla pioneeri

2010-11-19T19:47:00.007+02:00

Kerrankin arvasin oikein: Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Onnittelut!

Sain kirjan lainaan ja tuli tänka på, tein jotain ennenkuulumatonta: yritin bongailla muita blogeja nähdäkseni, sanoisiko joku muu ensin jotain. Mutta eivät ole sanoneet, damn it. Joutuu ihan itse asialle. (Lisäys jälkikäteen: pioneeri oli kylläkin Mari A, joka sekä luki kirjan että arvioi sen ansiokkaasti täällä )

Äh. Olen tietenkin lukenut vasta 50 sivua, mutta ensivaikutelma on tämä: Salmela kirjoittaa kivasti ja omaperäisesti. On erilaisia kertojia, muun muassa lelupossu. Taitavasta suomen kielestä en edes kiitä, se tuntuisi alentavalta Finlandia-palkintoehdokkaalle. Oletus on, että kirjailija osaa silloin suomea erinomaisesti.

Kiemurtelusta osaatte jo aavistaa, että nyt tulee se mutta. Here we go: mutta kun en millään jaksaisi lukea tänä vuonna sadattatuhannetta kirjaa joko kirjailijuudesta tai kirjailijaksi haluamisesta! Aaargh.

Se ei tee tästä kirjasta huonoa, ainoastaan selittää sen, etten tiedä jaksanko lukea sitä loppuun. Lisäksi tulee kaipaamani huumori, josta kirjaa on kehuttu - Salmela oli mielestäni kirjamessuilla erittäin hauskan oloinen tyyppi, mutta kirja ei suoranaisesti naurata, ehkä lievästi huvittaa.

Aion tietysti pitää sadan sivun testistä kiinni ja jatkaa, jos 27-vuotiaan naisen kirjalliset pyrkimykset ja muut sivutarinat alkavat vetää. Noloa, jos niin ei käy, koska teos nyt kuitenkin kuuluu niihin harvoihin esikoisiin, jotka ovat sekä Hesarin palkinnon että Finlandian listoilla.

Loppukevennys 1: tapasin eilen kirjakauppiaita, jotka pitivät kirjasyksyä hyvänä. Se ei voi millään pitää paikkaansa, koska olemme saaneet lehdistä lukea, että kirjasyksy on surkea ja ala kuolee. Nämä olivat PK-seudulta, mikä voi myös selittää optimismin.

Loppukevennys 2: kirjailija Miina Supinen on vuodattanut blogissaan kirjailijan näkökulmaa kirjan kuolemaan tai elämään tai sähköön ja kaikkeen. Miina on stara, lukekaa vaikka täältä

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

2010-11-15T21:06:00.005+02:00

Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani.

Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa.

Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä, ylikuormitettuja ihmisiä.

Poliisityön lisäksi Joensuu kertoo aina toista tarinaa joko uhrin tai rikollisen näkökulmasta, ja tällä kertaa näkökulma on uhrin. Hieroja-miesprostituoitu rakastuu pyörätuolissa olevaan asiakkaaseensa ja näiden kahden nuoren hylkiön rakkaustarina tuo romaaniin hienon ja koskettavan sivujuonen. Tulee mieleen Romea ja Julia.

Kirjan psykopaattimurhaaja jää taustalle ja ehkä siksi kirjan painajaispisteet laskevat. Siitä huolimatta sitä ei voi sanoa kevyeksi viihdepläjäykseksi, sen verran ahdistava sen rakkauden ammattilaisten maailma on. Itseäni olisi murhaaja ja hänen motiivinsa kiinnostaneet enemmänkin.

En muista juurikaan lukeneeni miesprostituoitujen elämästä ja siinäkin mielessä kirja toi uutta ajateltavaa. Ne, jotka odottavat jotain amerikan kikoloa, pettyvät.

Harjunpää ja rautahuone on hyvällä tavalla perinteinen romaani. Ainoastaan lopussa sorrutaan prostituoidun perhepaljastuksissa ehkä jo tarpeettomiin lisäjuonenkäänteisiin, jotka menevät vähän överin puolelle. Muuten kirja on hallittu ja hiottu kokonaisuus.

Lopuksi mietin, kuka kestää poliisin työtä? Joensuun sanomasta on vaikea löytää optimismia. Siinä kirja ottaa suuren pesäeron bestsellereihin, joissa hyvä lopulta voittaa ja mikki hiiret ratsastavat kohti uusia seikkailuja.

Joensuulla ei voita kukaan.

Kenelle: Harjunpää-faneille. Ajatuksia herättävää ja vähän diipimpää dekkaria kaipaaville. Ja jälleen kerran ihmismielen pimeistä komeroista kiinnostuneille.

Alkulause: "-Piipponen, Harjunpää sanoi matalasti, sillä tavoin kun sanotaan kun tiedetään että toinen on lähituntumassa eikä haluta muiden kuulevan."

Jälkimaku: Kuka sanoi, että maailma on reilu?

Starat: 3,5.

Yhden naisen Finlandia-sensuuri

2010-11-12T10:35:00.004+02:00

Ihme suhmurointia. En tykkää.

Harmi, että Hesarin tän päivän artikkelia Finlandia-sääntöhärdellistä ei löydy netistä, juttu oli ihan hyvä.

Sen verran tympii tämä soppa, että olen päättänyt mennä yhden naisen Finlandia-sensuuriin tämän postauksen jälkeen, palaan kirjoihin myöhemmin kirjoina enkä kohuina. ;) Koska olen alalla töissä, voin muutenkin sanoa vain ympäripyöreitä latteuksia ja silloin kannattaa mieluummin olla hiljaa.

Siispä enää pari pointtia (ja huomautan, että meillä ei olisi ollut tänä vuonna mitään ei kansalaisehdokasta kuitenkaan, joten mulla ei ole mitään omaa agendaa, olen yleisen oikeudenmukaisuuden asialla ;).

Jos Salmelan kansalaisuuspointti olisi tullut jollekin mieleen ennakkoon ja hänet olisi sääntöjen mukaisesti jätetty pois, niin olisiko esim. toinen esikoissuosikki Sami Hilvo päässyt ehdokkaaksi (nostan Hilvon esiin vain siksi, että oli mun veikkaus ;)? Mitä ajattelevat muut esikoiskirjailijat nyt?

Mitä sanoisi Suomen kansa, jos jonkun urheilukisan sääntöjä muutettaisiin kesken kisan ja sanottaisiin, että oho, ei me tultu ajatelleeksi? Saattaisi tulla aika hulabaloo. Korostan vielä, että mulla ei ole sinänsä mitään Salmelan ehdokkuutta vastaan ja pidän kansalaisuus-sääntöä vanhentuneena.

Mutta jotain hyvää kohussakin: ajattelin lukea seuraavaksi ehdokkuutta ilman jääneen Olli Jalosen Poikakirjan ja ostaa sen isälle isänpäivälahjaksi. Jos tämän härdellin ansiosta saadaan ihmisiä kirjakauppoihin ja suomeksi kirjoittavat jatkossa mukaan kisoihin, niin olen tyytyväinen.

I rest my case. ;)

Lukija-apua kaivataan

2010-11-11T10:47:00.007+02:00

Kyllä mulla on surkea Finlandia-vainu. En ole lukenut niistä yhtään, enkä osannut edes arvata oikein. ;D Yleensä olen lukenut yksi tai kaksi ehdokasta, mutta lohduttaudun sillä, että yksi on sentään lukulistalla ja lainausjonossa, Alexandra Salmelan kiinnostavan kuuloinen esikoinen 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) (katsokaa postauksen lopusta uusin kohu).

Muun ehdokaslistan kuvauksineen voi katsoa esim. Yleltä. Ehdokkaat ovat Alexandra Salmela, Joel Haahtela, Markus Nummi, Riikka Pulkkinen, Mikko Rimminen ja Erik Wahlström.

Ei näitä kehtaa lukematta kommentoida kuin pinnallisesti: Haahtela, Nummi ja Wahlström ovat arvostettua korkeakirjallisuutta, Rimminen ja Pulkkinen kehuttua nuorta polvea, joista mulla on vain lisää noloja tunnustuksia. Rimmisen Pussikaljaromaania hehkutettiin hauskana, mutta jäi multa kesken. :-/ Se ei ollut ihan mun huumoria, mutta Nenäpäivää voisi nyt kokeilla uudestaan. Pulkkisen kehuttu esikoisteos Raja ei aikoinaan ollut oikein mun makuun ja siksi uutuuskin on jäänyt lukematta.

Että näin syvällisellä asiantuntemuksella sitten tällä kertaa - kertokaa te, jos olette näistä jotain jo lukeneet? Haluan suosituksia!

Ps.Täydennän tätä jälkikäteen Ylen tämän aamuisella kirjallisuustoimittajien veikkauslistalla (veikkaajina Seppo Puttonen ja Nadja Nowak). Teen tämän puhtaasti oman hännän noston takia, koska tällä listalla oli niitä munkin veikkauksia ja jopa mun lukemia kirjoja (Joensuun Harjunpää, Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, joka meidän pettymykseksi jäi ilman ehdokkuutta). Lisäksi veikkasin lukemattakin samoin Olli Jalosen Poikakirjaa ja esikoisista Puttonen olisi poiminut Sami Hilvon Viinakortin, jonka ehdokkuudesta en olisi ollut hämmästynyt minäkään.

Ylen poiminnat ja tiiviit kommentit voi katsoa täältä.

Ps2: Finlandia-kohu!!!

Aleksandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen ja on siksi sääntöjen vastaisesti ehdokas. Onpa ikävä moka, kaikille. Kirjailija-parkaa siitä ei voi rankaista, mutta hieman erikoista, ettei tätä pointtia hoksannut sen enempää kustantaja kuin raati tai palkintosäätiökään. Kuulin Salmelaa kirjamessuilla ja hän puhuu suomea hyvin, mutta mainitsi siinäkin haastattelussa asuneensa Suomessa vasta pari vuotta. Mistä tietysti olisi jollekin voinut tulla mieleen kysyä, mahtaako hän jo olla kansalainen.

Salmelan ehdokkuutta ei aiota tietenkään perua, mutta epäreilua tämä on silti muita suomeksi kirjoittavia ei Suomen kansalaisia kohtaan, joiden kirjoja ei sääntösyistä koskaan edes lähetetty kisaan mukaan. Hmm. Esim. Hesarista voi lukea lisää. Seuraamme jännityksellä.

The winner takes it all

2010-11-10T19:05:00.007+02:00

Tällä kertaa en sano itse mitään, vaan haluan nostaa esiin hienon ja rehellisen kirjailija-postauksen, jossa uskalletaan sanoa ääneen, että kyllä kyrsii.

Kirsti Ellilä ei ole tälläkään kertaa Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirstin lyhyt kommentti aiheesta teki kaikessa lakonisuudessaan muhun suuremman vaikutuksen kuin tämän syksyn kaikkien eri palkintojen voittajien tai ehdokkaiden kommentit yhteensä, lukekaa täältä.

Eikö Tolstoi jo sanonut, että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan?

Huh Harjunpäätä

2010-11-08T21:22:00.003+02:00

Aloin varoituksista huolimatta lukea Matti Yrjänä Joensuun uutuutta Harjunpää ja rautahuone (Otava).

Kirja on just niin hirveä kuin nimestä voi päätelläkin. Olen lukenut aina melko vähän dekkareita (pääasiassa siksi, että huonoja en jaksa lukea ja hyvistä saan painajaisia), mutta Harjunpäät ovat se poikkeus, joka vahvistaa säännön: luin lukioikäisenä ne kaikki. Muistaakseni putkeen, kuten siinä iässä luetaan.

Pidän Harjunpäistä, koska ne ovat psykologisia ja pakottavat näkemään rikokset rikollisen näkökulmasta. Se ei ole aina miellyttävä kokemus (jos koskaan?). Toiseksi pidän aitoudesta: entisenä poliisina Joensuu antaa poliisin ammatista vähän toisenlaisen kuvan kuin jenkkisarjoista olemme oppineet. Siitä se hirveys syntyykin. Herkät lopettakoot lukemisen tähän.

Esimerkki uusimmasta kirjasta: viisi päivää kuolleena olleen ruumiin inhorealistisesta kuvauksesta tulee melkein huono olo ja se saa hoksaamaan, miksi telkkarissa ruumiit ovat joko vasta löydettyjä tai suht siistejä muumioita. Eihän sitä todellisuutta nimittäin kestäisi katsoa kukaan primetimessa ilman yleisöpuhelinten tukkeutumista. Uh.

Silti on pakko lukea eteenpäin. Nyt vasta luin KirjaIN-lehden arvion, jossa todetaan, ettei teosta suositella yliherkille. No joo. Se yöunista.

Terveisiä tietokirjapaitsiosta

2010-11-05T19:38:00.006+02:00

Eihän tässä taas auta kuin tunnustaa noloutensa. En tiennyt Tieto-Finlandia-ehdokkaista yhtään teosta (mikä ei kerro niiden arvosta tai tunnettuudesta sinänsä mitään).

Silti mulla on suosikki. Ihan vain kannen ja aiheen perusteella: Itämeren tulevaisuus (Gaudeamus, tekijät Saara Bäck, Markku Ollikainen, Erik Bonsdorff, Annukka Eriksson, Eeva-Liisa Hallanaro, Sakari Kuikka, Markku Viitasaari, toim. Mari Walls).

Mitä enemmän saaristossa liikkuu, sitä kauheampi ahdistus tulee Itämeren (ja koko maailman merien) tilasta.

Niinpä kannatan kaikkia teoksia, jotka tekevät jotain tämän asian eteen - merien ongelmia on paljon helpompi dissata, kun emme hengitä vettä ja muutenkin ongelmat ovat ikään kuin pinnan alla. Jos sukeltaa tai snorklaa jossain päin maailmaa, tajuaa, että merestä kaikki alkaa ja mereen kaikki päättyy eikä tilanne todellakaan ole hyvä. Sushi on lakannut maistumasta.

Niinpä lupaan lukea Itämeren tulevaisuuden varsinkin, jos diktaattori Sinikka Salo sen sattuisi valitsemaan voittajaksi.

Muutkin ehdokkaat näyttävät hienoilta kirjoilta, mutta jos saisin itse valita Tieto-Finlandia-voittajan, niin valinta olisi itsestäänselvä: valokuvaaja Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö, joka on paitsi mielettömän kaunis kirja, myös ihailtavan hieno projekti. Selailin sitä kirjamessuilla - upea on, ja maailman ihanin siskontyttöni rakasti kirjaa.

Kyllä en valita

2010-11-01T19:44:00.008+02:00

Kyllä on ihminen onnekas, kun saa pörrätä neljä päivää työn puolesta 30 000 muun kirjafanin keskellä, jutella kiinnostavien kirjailijoiden kanssa, tarjota hauskoille ihmisille muutamia skumppalaseja, ostaa kirjoja alennuksella ja vielä treffata piristäviä kirjablogisteja.

Olen ihan tosissani. En väitä, etteikö vähän väsyttäisi. Silti olen enemmän virkistynyt kuin väsynyt. Kirjat ja niiden ympärillä liikkuvat ihmiset on ihania! Viittaan Mari Möröön: jos kokee kirjamessut hirveäksi taakaksi ja velvollisuudeksi ja vihaa ihmisiä, niin kannattaa varmaan hakeutua toiselle alalle. ;)

Muut blogistit ovat tehneet perusteellisempia ja kiinnostavampia raportteja messuvieraan ja lukijan näkökulmasta, joten totean, että töissä olleena raportointi jää aika vähiin. 90 % ajasta menee erilaiseen sosialisointiin, ohjelmasta ehtii kuunnella lähinnä omat. Muutamia asiaan kuulumattomia nostoja:

- Tapasin Sami Hilvon. Ihqua! Toivotan onnea ja menestystä Hesarin esikoiskirjakisaan, josta en ole muita lukenutkaan...

- Sähkökirja jäi sitten vissiin tulematta, ainakaan isosti (Elisalla oli valtava ständi, jota en uskaltanut lähestyä, se oli niin iso ja tyhjä). Lohduttaakseni aiemmassa postauksessa olleita huolestuneita, jotka pelkäsivät sähkökirjan jakavan kansaa köyhiin ja rikkaisiin ja vievän köyhiltä kirjat: huoli on ymmärrettävä, mutta uskoakseni aiheeton.

Sähkökirja tulee pitkään olemaan marginaalissa, kirjastot lainaavat lukulaitteita nyt jo ja siinä vaiheessa vuonna 2045 kun me luemme sähkökirjaa ihan normipäivänä, siitä on tullut halpisversioita tai käytettyjä myydään halvalla (vrt kännykkä). Vertaan digiboksiin: sehän vasta törkeä veto oli köyhiä kohtaan, mutta ilmeisesti kovinkaan monelta ei ole jäänyt tv näkemättä digiboksin hankinnan takia? Joka tapauksessa yöunia ei kannata tämän asian takia menettää, joutunemme odottamaan vielä tovin ja ennen kuin painettu kirja katoaa planeetalta, kasvamme varmana horsmaa kaikki. Lisäksi kielialueemme suojaa meitä pahalta sähkökirjalta. ;) Toistaiseksi sähkökirja voi olla vekkuli lisä etenkin niille, joita Dostojevskin tuotanto ei muutenkaan houkuttaisi (eräs iPadia lukenut kertoi messuilla lähinnä vain silmäilevänsä sitä nettilukemisen tapaan, kirjan lukee edelleen paperilta, koska lukukokemus on parempi).

- Tästä tulikin mieleeni, kun mies kantoi kämppään hirveän kokoisen taulutelkkarin: miksi sähkökirjaa ja sen tekijänoikeusongelmia verrataan aina musiikkiteollisuuden katastrofiin? Eikö kirjaa pitäisi verrata ennemmin leffaan? Leffat katsotaan samalla tavalla kokonaisuutena kuin kirjat luetaan, eikä niitä kannata musan tavoin ladata kappale kerrallaan. Levyjen tuhoksi on sen sijaan koitunut se, että iso osa taviksista haluaa kuulla hittibiisin, mutta on joutunut aiemmin pulittamaan koko levyn, jossa joko on levyn hinnan väärtejä biisejä tai (useimmiten) ei. Mutta kuka haluaa ostaa kirjasta yhden luvun? On selvää, että sähkökirjan myötä syntyy ilmiö nimeltä nettikirjapiratismi, mutta eikös leffoilla mene kuitenkin musateollisuutta paremmin piratismin osalta - elokuvateatterit ja elokuvateollisuus voivat olla hädässä (ja ovatkin), mutta kyllähän leffoja ostetaan netistä ja lainataan vuokraamoista edelleen aika vilkkaasti. Haluaisin kuulla tästä jonkun asiantuntijaluennon tai vaikka kommentin täällä, jos joku tietää totuuden?

- Eksyin aiheesta. Kirjablogistien tapaaminen oli virkistävä - meitä oli yhteensä 12 (joista kaksi miestä). Ihmettelimme jälkikäteenkin, miten bloggaajat voikin olla niin mukavia. No mutta, kirjaihmiset on - MOT. Vanuttuneita villatakkejakaan ei tainnut näkyä: keskustelimme kirjailijuuden lisäksi mm. blogistien ansaintamahdollisuuksista (heikot), arvostelukappaleiden ruinaamismahdollisuudet (hyvät) ja syksyn kirjoistakin vähän. Päätimme tavata uudestaan - en ole tässä mikään primus motor, mutta jakelulistan päivittäjä nyt alkuun kuitenkin, joten laittakaa mulle tietonne, jos haluatte jatkossa mukaan!

- Ehdin ostaa jopa kaksi kirjaa. Hävettää. Toinen on Eeva Rohaksen novellikokoelma ja esikoiskirjaehdokas Keltaiset tyypit ja toinen uusin Harjunpää (niin synkkä ja kauhea kuin se kai onkin).

Jaahas, ja ensi vuoden messuja sitten suunnittelemaan (tämä ei ole vitsi, kirja-alalla valmistaudutaan jo ensi syksyyn ennen kuin tästäkään on selvitty järjissään. ;).

Pikainfo kirjablogistitreffeistä

2010-10-30T09:16:00.003+03:00

Yritän tätä kautta vielä tavoittaa ainakin osan tänään kirjablogistitreffeille tulijoista: kokoustila, jossa nähdään on niin hankalassa paikassa, etten tiedä olisinko löytänyt sinne ikinä itse.

Treffeille ilmoittautuneet: jos epäilette suunnistustaitojanne, tulkaa klo 14.50 Avaimen osastolle 6d88, niin mennään siitä yhdessä. Toisaalta luotan siihen, että messujen infopisteestä osataan neuvoa oikeaan paikkaan..

Palailen muuhun messuraportointiin tänään tai huomenna! Tämän päivän pikavinkki: Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaat esiintyvät tänään klo 14 Aleksis Kivi -lavalla. Sami Hilvon Viinakortti on ehdokkaana, mistä ilahduin, koska muita en ole lukenutkaan. :-/ Täytynee skarpata, nythän tän messurumban jälkeen ehtii taas lukea..

Parhaat messubileet

2010-10-27T16:25:00.005+03:00

Tänä vuonna joudun kuittamaan kirjamessuvinkit kommentilla "Jag vet ingenting, jag bara jobbar här". En ole ehtinyt perehtyä ohjelmaan juuri yhtään, koska messut menevät lähinnä työkuvioissa. Mutta yritän ehtiä raportoimaan jotain tunnelmia.

Pari vinkkiä silti: parhaat messubileet pidetään Facebookin päivityksistä päätellen huomenna torstaina Dubrovnikissa (Eerikink. 11). PEN järjestää 50-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi Vangittujen kirjailijoiden iltamessut klo 18.30 alkaen, tilaisuus on kaikille avoin, sisäänpääsy 5 euroa. Ei ehkä kuulosta niin hauskalta, mutta veikkaan, että on: esiintymässä kuuluisia ulkomaisia kirjailijoita ja monia kotimaisia sekä musaa. Joka tapauksessa siellä on kaikki, siis myös lahjomaton paparazzi-reportterinne Inahtaja!

Toistakin merkkipäivää vietetään sunnuntaina: kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato täyttää 10 vuotta. Sunnuntaina messuilla on kriitikkopaneeli klo 15-16 Kullervo-lavalla. Pakko mennä kuuntelemaan, miten oikeat kriitikot tekevät työtään jos vaikka oppisi jotain. ;)

En haluaisi linkata tätä uutista, mutta ei auta inistä. Hesan kirjamessuille luvattiin e-kirjan läpimurtoa, mutta tuota.. E-kirjojakin siellä myydään, mutta läpimurto lienee liioittelua, katsokaa Ylen uutinen otsikolla "Kotimaiset sähkökirjat viivästyvät yhä". No kai nyt, kun se arvonlisäverokin on ihan järjetön! Kun joku pystyisi kertomaan, miksi painetun kirjan arvonlisävero on 9 ja sähkökirjan 23? Tästä asiasta voisin mennä pikaisesti barrikadeille, että sähkökirjan hinta saataisiin kuluttajillekin järkevämmäksi.

Sen sijaan menen pikaisesti messuille mesoamaan, kuulumisiin!

Kreetta Onkeli: Kutsumus

2010-10-26T20:12:00.004+03:00

Summa summarum: Onkelin esikoinen Ilonen talo oli huippu. En ole sittemmin lukenut Onkelilta mitään (miksi?), mutta uusin romaani Kutsumus (Sammakko) on saanut kehuja. Kun sen vielä luvattiin paljastavan ilkeästi kaikki kustannusmaailman salat, niin olihan se pakko lukea. Kiitän päälauseita ja huumoria. Moitin juonen hajoamista. Ilonen talo on parempi, mutta tämäkin satiiri viihdyttää.

Arvio: Kun aiheena on taiteilijan kutsumus ja kirjailijaelämän rankkuus, alkaa pakostakin miettiä, kuinka monilla kirjailijoilla riittää lahjakkuudesta huolimatta sanottavaa elämäntyöksi asti? Ja miksi ne, joilla ei oikein riitä silti jatkavat? Onkeli on nyt muodikkaasti ilmaisten ajan hermolla. ;)

Kutsumus kertoo tästä ristiriidasta. Päähenkilö Sanelma on drop-out, joka ajautuu kirjoittamaan ja kirjailijaksi, kun ei muutakaan osaa. Elämä on köyhää ja ankeaa, vähälevikkiset kirjat kirjoitetaan kotona ja kotielämästä, kun muutakaan elämää ei ole. Tämä itseironinen osio huvittaa kovasti.

Mukaan tulee kutsumuskirjailija Sanelman vastapainoksi ns. vahinkokirjailija Gunnevi: rikas ystävätär, jonka järjetön runokokoelma julkaistaan ja menestyy hurjasti. Teos rakentuu näiden kahden sekoiluille, vastakkainasettelulle, ryyppyreissuille ja keski-ikäisten naisten irrotteluille. Välissä irvaillaan sekä kirjailijoille että kustantajille ja ajoittain tosi hauskasti.

Kutsumuksessa on loistavat ainekset. Onkelin kieli muistuttaa Petri Tammista osuvassa tokaisevuudessaan. Nälkäkirjailijan kitinä naurattaa. Jotain sekavaa stoorissa silti on.

Itseäni hämmentää minä-kertojan ja hän-muodon vaihtelu näkökulman muuttuessa Sanelmasta Gunneviin - kenen tarina tämä nyt on? Lukija on yleensä konservatiivi kertojan äänen suhteen ja muutokset pitää tehdä perustellusti ja huolella.

Porukkaa ja yllätyskäänteitä on muutenkin vähän liikaa. Kirjan loppupuolella aletaan yhtäkkiä seurata sivuhenkilönä pysyneen Gunnevin aviomiehen matkaa Bonairelle, mikä tuntuu täysin irralliselta kuviolta. Bonairella käyneenä vaikuttaa siltä, että kirjailijakin on käynyt siellä, mutta miten se tähän liittyy? Pitikö mieskuvaa jotenkin monipuolistaa kesken kaiken or what? Ei ymmärrä.

Nämä hajanaiset hyppelyt estävät kirjaa tulemasta nerokkaaksi. Hyvä se on silti, jos kirjailijuuden syvissä vesissä ryömiminen noin ylipäänsä kiinnostaa. ;) En osaa sanoa, onko tällä tirkistelyarvoa ns. tavallisille lukijoille. Itselleni ei tullut vastaan mitään suuria paljastuksia alalta - onhan meillä jo Sofi Oksanen.

Alkulause: "Työväentalolla oli huonekaluliike."

Kenelle: Kirjailjaksi haluaville. Kevyttä ja nopeaa satiiria kaipaaville.

Jälkimaku: Kylläpä näitä kirjailijaelämän rankkuuden kuvauksia riittää. Onko niillä oikeesti näin vaikeaa..? Ja montako kirjaa lukijat vielä aiheesta jaksavat lukea? ;)

Starat: 3,5. Alkoi hyvin, hiomisella olisi tullut nelonen.

Haluatko kirjailijaksi?

2010-10-21T22:13:00.005+03:00

Mieti nyt kuitenkin vielä. Mutta koska moni tuntuu haluavan, annan pari kirjavinkkiä: ensin kannattaa lukea Kreetta Onkelin Kutsumus. Se on aika hauska, eikä luultavasti kovinkaan epärealistinen. Onkeli kuvaa kirjoittamisen autuutta mm. näin:

"Helppo oli kuvitella. Vaikea kirjoittaa. Jaloittelin. Kylläpä päässä virtasi. Merkkimäärä ei ollut siitä lisääntynyt."

Tuttu tunne bloggaajallekin. ;D Toinen käytännön opas kirjailijuuteen on oman talon eli Avaimen, mutta se täytyy mainita silti. ;) Tämä on törkeän subjektiivinen arvio, koska ihailen tekijöitä kirjoittajina enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja takaa nimensä mukaisesti sata sivua jonkunlaista tekstiä, jos tekee kaikki harjoitukset. Tykkään. Näitä kannattaisi jokaisen kirjoittajan treenata silloin tällöin.

Tehtävät ovat lyhyitä, selkeitä ja tehokkaita. Olen kokeillut osaa Anun toimittajakurssilla ja ne toimivat: kirjoittamisen kynnys laskee ja hetkittäin voi yllättää itsensä yhdellä onnistuneella lauseella. Suurin haaste omatoimioppijalla on tietysti itsekuri, mutta se näyttää olevan ongelma ammattilaisillekin. Sata sivua romuttaa viimeistään sen myytin, että kirjailijaksi voi tulla vain, jos kirjoittaminen on helppoa ja itsestäänselvää. Harvalle tuntuu olevan.

Harjoitusten lisäksi kirjaan on koottu kymmeniltä kirjailijoilta vinkkejä siitä, mitä tehdä kun ei suju. Tai miten saada kirjoitettua edes jotain? Uskokaa tai älkää: ihmisillä, jotka painivat työkseen paperin kanssa on aika nerokkaita ja hauskoja keinoja saada jotain aikaan.

Anja Snellman menee uimaan tai kävelylle puhumaan itsekseen, Jani Saxell juo liikaa teetä, valtaosa vannoo pakollisten deadlinien nimeen. Mari Mörö kertoo poikkeuksellisesti kirjoittamisen olevan hänelle helppoa ja suosittelee tekemään jotain muuta, jos se on vaikeaa. Lionel Shriver kertoo vanhan totuuden:

"Ainoa oikea ongelma on se, ettei kirjoita, koska pelkää epäonnistuvansa."

Siihen suosittelen ratkaisuksi blogia. Epäonnistuminen on taattu, jäät siitä häpeästä henkiin ja huomaat kirjoittavasi huviksesi, usein ja yllättävän paljon. Joku saattaa jutuistasi tykätäkin.

Niin että kirjoittakaa nyt kumminkin. Kyllä tonne kirjamessuille sekaan mahtuu. ;)

Ps. Koen blogin kanssa säännöllisesti kirjoituskammoa. Jos lukemani kirja on liian hyvä tai liian huono, tuntuu, ettei siitä osaa sanoa mitään, mikä tekisi kirjalle oikeutta. Muut ovat kuitenkin sanoneet jo kaiken tai ainakin paremmin. Aikani arvottuani huijaan itseni tekemään vain draftin. Kun olen kirjoittanut jotain vaan, päätän sittenkin julkaista tekstin. Sehän on vain netissä. Tämä postaus syntyi sillä tekniikalla: tuntui aivan mahdottomalta sanoa tuttujen ammattikirjoittajien taitavasta kirjasta mitään. Sanoin kumminkin.

Fragmentaarinen Itkonen kalsareillaan

2010-10-19T22:40:00.004+03:00

Tulin ilmaisemaan olemassaoloani ja kertomaan teille mitä en ole lukenut. Pitkäaikaiset lukijat tietävät jo, että näinä viikkoina ennen kirjamessuja on pikkusen kiire ja tämä ei ole mitään "voi hitsi kun on tosi kiire" -diibadaabaa. Nyt on ihan niinku OIKEESTI aika kiire. ;)

Mutta koska opin tänään KOMin Kone-näytelmästä, että fragmentaarisuus on meidän sukupolven juttu ja tosi in, niin annankin tässä teille hajanaisia ajatusfragmentteja - ei niin, että pystyisin mihinkään kokonaisvaltaiseen ja järjelliseen ajatteluun just nyt muutenkaan.

Ensinnäkin: voi hitsi, että kirjailija Juha Itkonen Kone-näytelmässä oli aika symppis, taas. Mun ja ystävien suosikkikohtaus oli se, jossa kirjailija Itkonen saa kilarit teatterityöhön turhautumisesta, riipii karjuen paitansa päältä ja menee kalsareillaan askiin (siis kirjaimellisesti). Kyllä se kuulkaa kannattaa mennä katsomaan ihan vaan nähdäkseen tämän. Muutenkin näytelmässä palloileva hukassa oleva kirjailija oli aika liikkis hahmo ja sai mut ehkä ymmärtämään paremmin kaikkea Seitsemäntoista-romaanin itsereflektiota. Hyvä, että ehdin arvioida kirjan ennen näytelmää ja kalsonkiesityksen aiheuttamaa pehmenemistä. Mieskirjailijoita ei saisi tietenkään esineellistää, mutta kun se nyt siellä puolialasti hyppeli, niin mainittakoon, että ei ollut aivan paha silmälle. Kehtaa hyppiä.

Olen lukenut sitkeät 80 sivua Seijan kirjailijasuositus-kirjaa Viisi veistä Andrei Kraplilla. Se on erinomainen kirja. En mitenkään pysty lukemaan sitä juuri nyt. Tarvitsen päälauseita. Hannele Mikaela Taivassalo kirjoittaa taitavaa ja runollista kieltä teinitytön symbolisesta karkumatkasta herra ties mihin. Nukahdan sekä illalla että työmatkalla - en siksi, että kirja olisi huono, päinvastoin, vaan siksi, että sen symbolisuus ylittää tämänhetkisen kapasiteettini ja vastaanottokykyni rajat. Jyrkkä ei symboliikalle.

Niinpä vilkaisin viimein Kreetta Onkelin Kutsumusta (Sammakko), joka todisti viimeistään väitteeni pienten kirjojen trendistä todeksi: taas yksi lisää! Uskokaa pois, kirjojen kansissa, koossa ja taitoissa on muoti-ilmiöitä. Mietin, jaksanko lukea myöskään uutta kirjallista itsereflektiota kirjailijan kutsumuksesta vai pitäisikö lukea vaihteen vuoksi vaikka Uuni, mutta taidanpa jaksaa: heti eka sivu sisältää paljon päälauseita. Pelkkiä päälauseita. On Onkelin aika.

Lukutoukkien kokoontumisajot

2010-10-15T12:01:00.005+03:00

Perjantaivinkki kaikille teille, jotka kaipaatte lukupiiriä: Jenni, Sara ja Tomomi ovat perustaneet kaikille avoimen virtuaalilukupiirin. Aloituskirjana on vaikuttavasti nobelisti Doris Lessingiä - can't wait! En varmaan ehdi lukea mitään yhteiskirjoja, mutta sehän ei estä mua osallistumasta keskusteluun. ;)

Kerron samalla, että Hesan kirjamessuilla on luvassa muutakin kirjablogistiaktiviteettia: lauantaina 30.10. on klo 15 Avaimen organisoima kirjablogistitreffi, jonne kaikki kirjabloggaajat ovat tervetulleita! Avauspuheenvuoron pitäjinä kirjailijat Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg, jotka kertovat uutuusteokseensa liittyen voiko kirjoittamista opettaa. Sen jälkeen vapaata kirjakeskustelua ja bloggaajien vertaistukea.

Tilaisuuteen mahtuu 20 henkeä (ilmoittautuneita on tällä hetkellä 10), lisätietoja paikasta ja ohjelmasta saa multa.

Raportoimme tästä lukutoukkien kokoontumisajosta valokuvien kera myöhemmin ja alamme nyt jo jännittää, mitä laittais päälle - pistäiskö kauhtanan, rillit vai kulahtaneen villatakin? ;)

Yksi lensi yli yksitoikkoisuuden

2010-10-12T23:00:00.004+03:00

Koska olen marraskuulapsena syksyisin pohjattoman kyynisyyden vallassa, ilahduin seuraavasta sitaatista:

"Yksitoikkoisuus on täällä niin sakeaa ja tyhmyys niin loputonta, että jokainen pikkuisenkin kehysten ulkopuolelle putoava yksityiskohta vain putoaa ja katoaa ikuisiksi ajoiksi. Kukaan ei edes yritä käsittää mitään sellaista. Ehkä kaikilla on riittävästi työtä selviytyä kuluvasta päivästä. Myös seuraavasta päivästä selviytyminen tuottaa miltei ylittämätöntä tuskaa."

En tiedä miksi, mutta mua tämä nauratti kovasti. Sitaatti on Taivassalon romaanista Viisi veistä Andrei Kraplilla ja kuvaa koulumaailmaa. Muuten en vielä ihan ymmärrä, mistä kirja yleensä kertoo, mutta siinä on hienoja lauseita.

Lokakuun Imagessa oli myös piristävä artikkeli Kirja on pop, jossa perustellaan, miksi kirjat ja kirjailijat ovat nyt seksikkäämpiä kuin koskaan. Jutussa kuvataan kiinnostavia kansainvälisiäkin ilmiöitä ja verrataan menestyskirjailijoita muuhun taiteeseen, esim. Sofi Oksasen Puhdistusta Anssi Kelan Nummelaan (Puhdistus on myynyt enemmän, 160 000 kpl, kun taas 2000-luvun myydyin kotimainen levy Kelan Nummela "vain" 157 900 kpl. Nykyäänhän levyjä ei kai ikävä kyllä osta enää kukaan, joten vertailu on mahdotonta.).

Juttu on tietysti nimensä mukaan hyvin populaarioptimistinen, mutta ei se mitään. Optimismia kaipaa syyskyynisyyteen.

Jos multa kysytään, niin kirjat on pop, koska ne ovat parhaita aseita sodassa sakeaa yksitoikkoisuutta ja loputonta tyhmyyttä vastaan. Mikä meidän ajassamme ei ole vielä lainkaan voitettu sota.

Seija Vilénin kirjailijavinkki

2010-10-12T10:56:00.003+03:00

Kirjailija Seija Viléniltä tuli Turun kirjamessujen paluujunassa niin monta kiinnostavaa kirjavinkkiä, että voisin lukea niitä loppusyksyn. Piti valita yksi. Seija alkoi pitää viime viikolla omaa kirjailijablogia, jonka nimi on kerrassaan nerokas Kirjailijablogi. ;) Suosittelen, Seijalla on paljon asiaa!

Seijan kirjasuositus on Hannele Mikaela Taivassalon Viisi veistä Andrei Kraplilla (Teos & Söderströms 2008):

"Viisi veistä Andrei Kaplilla on kaunis, oudon unenomainen ja ihana kirja kaipuusta sekä palaamisen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Sen kieli on lyyristä ja tarina monitasoinen. Romaani on matka, jota valaisevat vilkkuvat valot. Tunnelmaltaan myyttinen teksti viittaa joskus Raamattuun, toisinaan Danteen. Taitavaa, niin äärimmäisen taitavaa."

Olen ehtinyt lukea vasta ekat 20 sivua, mutta taidan kuulua kohderyhmään. Ainakin stoori on erikoinen ja vaikuttaa sopivalta syyskirjalta - asiasanat kaipuu, myyttisyys, lyyrinen kieli, kuolleet lehdet, you know... ;)

Jaana Taponen: Väärä varustus

2010-10-08T19:38:00.005+03:00

Summa summarum: Kirsti Ellilän kirjailijavinkki tuntui mahtavalta lokakuukirjalta: Jaana Tapolan Väärä varustus (Karisto) kuvataan takakannessa kesäisen raikkaaksi kolkytjarisat-cocktailiksi, joka kaiken lisäksi tapahtuu saaristossa. Humoristista parisuhdedraamaa saaressa, täydellistä! Mutta ei sitten kuitenkaan. Huumori on aina makuasia; mua tämä viihdytti lievästi, mutta ei sittenkään naurattanut, ainakaan yhtä paljon kuin Ellilän suositus.

Arvio: Ihme juttu sinänsä: luulisi mua huvittavan, kun kolmekymppinen cityihminen tuupataan veneeseen ja saareen pärjäämään omillaan. Hmm. Ajoittain huvittaa kyllä, mutta ongelmaksi muodostuu juonen lisäksi päähenkilö (muuten tämä on ihan kiva ;). Ymmärrän, että kotimainen versio Bridget Jonesista on naisellinen antisankari ja tahallisesti klisee, mutta itseäni tyyppi lähinnä rasittaa.

Ihan oikeesti: en ole mikään partiolainen itsekään, mutta voiko Suomessa olla 35-vuotiasta ihmistä, joka ei ole eläissään sytyttänyt takkaan tai saunaan tulta? Aargh. Rajansa uusavuttomuudellakin!

Lisäksi juoni lähtee jotenkin väärille raiteille jo alusta, vaikka asetelma on ensin hauska: päähenkilö Susannan kelvoton poikaystävä on saanut vene- ja saarikuumeen. Odotan innolla heidän parisuhdedraamojaan, joita syntyy, kun mies raahaa väkisin kauhistuneen maakrapunaisen yksinäiseen saareen lakattujen varpaiden, pikkubikinien ja väärien romanttisten odotusten kanssa.

Mutta mies ei sitten tulekaan saareen. Susanna jää sinne kökkimään ja selviytymään yksin, mikä ei ole musta ollenkaan niin hauskaa kuin saaristoloman potentiaaliset parisuhdedraamat. Köh köh. Niistä olisi helppo repiä huumoria, ainakin jälkikäteen.

Tavallaan Susannan selviytymistarina on ihan hupaisaa luettavaa sekin. Romantiikkaa saadaan peliin, kun saareen rantautuu parempi mies. Lopun arvaattekin.

Kuten Kirstikin suosituksessa toteaa, en yhtään vastustele romanttista viihdettä ja heterokliseiden käyttämistä. Bridget Jones nauratti aikoinaan kovasti ja pidin sitä loistavana viihteenä.

Väärä varustus ei ole huono, se sopii ehdottomasti biitsilomalle tai lokakuuangstiin. Jostain syystä itseäni ei vain oikein naurattanut. Takerruin myös tarpeettomiin yksityiskohtiin - missä Porin edustalla on saari, jonka ohi ei keskellä kesää viikon sisällä menisi tosi läheltä joku paatti? Tahdon sinne!

Väärä varustus on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen - suosittelen väsyneille!

Kenelle: Bridget Jones -faneille, hömppää kaipaaville.

Alkulause: "Susanna seisoi pitkän, harvalautaisen, sään tikkuiseksi piiskaaman laiturin päässä."

Jälkimaku: Miksi näiden naisellisten antisankarien pitää aina olla pullukoita? Eikö liian laiha antisankari olisi ihan kiinnostavaa vaihtelua ja todiste naisille siitä, ettei viehättävyys ole (vain) painosta kiinni, kuitenkaan?

Starat: 3.

Hilppa kertoo tulevaisuuden

2010-10-08T12:30:00.003+03:00

Hyväntuulinen perjantaivideo: asiakkaat onnittelevat Hesan kaupunginkirjastoa, kirjailijoista mukana Juha Itkonen, Elina Hirvonen ja Seija Vilén.

Ennen kaikkea ilahduttaa visionääri Hilppa Tuomaisen luottamus kirjastojen tulevaisuuteen: "Se on nyt tosi hyvä paikka ja mä luulen, että tästä tulee ainakin vielä parempi paikka sen jälkeen kun monet vuosikymmenet on menneet." ;D Niin luulen minäkin.

Videoon pääsee tästä.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden viikonloppua (Aleksis Kiven päivä sunnuntaina)!

Nobel-ylläri ja kirjastokehotus

2010-10-07T16:54:00.003+03:00

Inahdus-indeksi petti uusimman kirjallisuuden Nobelin valinnassa! Yleensä on ollut melko varmaa, että joko en ole nobelistia lukenut ollenkaan tai jos olen, niin en ole ainakaan tykännyt.

No mutta, tänä vuonna Nobelin sai perulainen Mario Vargas Llosa, joka päätti palkintolistassa samalla monen vuoden Eurooppa-putken (viime vuonna saksalainen Herta Müller). Olen lukenut Llosaa! En kylläkään muista mitä, mutta jotain tiedän lukeneeni ja taisin tykätä. Luulen. Koska olen latinalaisen kirjallisuuden fani, taidan ottaa agendalle nobelistin uudelleen luentaa tänä syksynä - kertokaa, jos teillä on Llosan tuotannosta joku suosikki?

Kävin yksissä Hesan kaupunginkirjaston monista 150-vuotisjuhlista tänään - tämä oli tosin se fiinein, paikalla kun oli itse Halosen Tarja, joka puhui aika kivasti kirjastoista. Mies kuulemma käyttää kirjastoa kovasti ja Halonenkin lupasi palata lähitulevaisuudessa asiakkaaksi. Kaupungin johto lupasi kirjastoille kauniisti ja vakuuttavasti hienoa tulevaisuutta jatkossakin ja ennen kaikkea sitä keskustakirjastoa (muistaakseni vuodelle 2017); tämä lupaus kirjattakoon täten Inahduksen aikakirjoihin. Enää seitsemän odotuksen vuotta!

Asiakkaiden kanssa juhlintaa jatketaan ensi sunnuntaina 10.10, jolloin kaikki Hesan kirjastot ovat auki ja niissä tapahtuu vaikka mitä. Menkää kirjastoon! Tosin niinhän te ihanista vastauksista päätellen taidatte mennäkin. ;)

Kirsti Ellilän kirjavinkki

2010-10-06T20:01:00.003+03:00

Jonkun aikaa sitten kaipailin suomalaisia naishumoristikirjailijoita. Kirjailija Kirsti Ellilä suositteli kommenteissa Jaana Taposta, joka oli itselleni uusi tuttavuus. Pyysin Kirstiltä kirjailijan kirjavinkkiä, jonka saamme alla - älkää unohtako Kirstin omaa Kirjailijan häiriöklinikka -blogia sekä aikuisten ja lastenkirjoja, joista uusin Reetta ja linnan vangit julkaistiin tänä syksynä.

Olen lukenut Tapolan romaania puoliväliin ja nyt vasta tajuan lukeneeni sitä väärin. Onneksi sain ammattilaisen apuun, olkaapa hyvä:

Jaana Taponen: Väärä varustus (Karisto 2008)

"Moderni, itseään kunnioittava nainen kai ajattelee nykyään niin, että elämässä on muitakin tärkeitä asioita kuin miessuhteet ja niiden vatvominen. Maailma pitää muuttaa ja pelastaa, tai ainakin ura hoitaa kunnialla, ja mikäpä siinä. Mutta jos heteronaisen miesrintamalla mättää, niin kyllähän siitä kärsii koko ihminen. Siksi minusta on ihan järkevä käyttää aikaa lukemalla kirja, joka tekee huumoria siitä tosiasiasta, että miehiksi ja naisiksi kutsutut ihmisrodut ovat edelleen olemassa, ja aiheuttavat toisilleen päänsärkyä, vaikka onkin ehkä hyvin konservatiivista puhua tällaisia.

Jaana Taposen Väärän varustuksen päähenkilö Susanna on eräänlainen naisellinen antisankari, joka joutuu huomaamaan, että epätäydellisen naisen on vaikea löytää onnea täydellisyyttä vaativassa maailmassa, varsinkin kun Kohtalolla niin selvästi on munat. Hän joutuu tragikoomisiin tilanteisiin, joista hän saa syyttää vain itseään. Surullisen hahmon ritarikunnan naisellinen edustaja kompuroi sitkeästi tiensä kohti lopussa odottavaa onnen lupausta.

Modernin kyynisyyden keskellä ei kannata unohtaa, että miehet ja naiset voivat myös päästää toisensa kaikkiin niihin taivaisiin joita on, jos siis oikeat kaksi onnistuvat löytämään toisensa. Siksikin on minusta järkevä lukea kirjoja, jotka pyrkivät vahvistamaan meidän uskoamme ja toivoamme toistemme suhteen."

Maailman eka 3D-animaatiosatukirja - Suomesta, totta kai

2010-10-05T09:27:00.007+03:00

Kaikkea ne kanssa keksii! E-kirja on kuulkaas kohta jo ihan so last season - kirjassa pitää tietysti olla 3D-animaatiota myös!

Voi hyvää päivää, katsokaa Ylen eilisistä uutisista, miltä lastenkirjat voivat näyttää jo aika piankin: 3D-animaatiotekniikka rantautui lastenkirjoihin

Onneksi tämä on todellisuutta vasta VTT:n laboratorioissa, mutta itse olen ihan vaikuttunut. Lievästi lohduttaa lopussa lapsen kommentti siitä, että heillekin se webkamera on vähän haastava käyttää.

Juu. Oon mäkin käyttänyt webkameraa tossa Skypessä. Ihan hyvin meni. Melkein itse osasin. Ihan ollaan täällä trendien ja teknologian aallonharjalla tukevasti mukana!

Lisäys: sisustusvinkki viikkoon! Nyt maailmallakin todistetaan, että kirjat on hot, myös sisustuselementteinä, katsokaa vaikka tämä blogi

Aivan, en siis vain ratsasta trendien aallonharjalla, vaan olen suorastaan edelläkävijä - meillä on sisustettu kirjakasoilla jo vuosia! Ens kerralla kun tulee vieraita, en edes yritä työntää kasoja piiloon kaappeihin, vaan pinoan ne näyttävästi ikkunalaudoille ja lattioille. Parven rappuset on muuten otettu tarkoituksellisesti kirjojen esittelykäyttöön, mistä keksinnöstä olen ihan ylpeä (mies ei, kutsuu hengenvaaralliseksi esteradaksi, ei ymmärrä estetiikkaa). Glorian kodin visiittiä odotellessa.

Pikamainos

2010-10-04T12:16:00.004+03:00

Seuraa oman kirjailijan mainontaa: A-studio seurasi Elina Hirvosta Turun kirjamessuilla, ohjelma tulee ulos tänään (TV1, klo 21).

En tiedä sen tarkemmin, mitä tuleman pitää, mutta Elinan sanavalmiuden ja suoruuden tuntien kuvittelisin, että kannattaa katsoa. ;)

Ote ohjelman kuvauksesta: "Pitääkö kirjailijan olla julkkis - tai jopa tähti? Eikö hyvä romaani riitä lukijoille?" Aiheena kirjailijan toinen rooli, linkki kuvaukseen löytyy täältä.

Isältä pojalle

2010-10-02T09:05:00.003+03:00

Terkkuja Suomen Turusta! Koska mulla on (toistaiseksi) jonkunlainen elämä myös kirja-alan ulkopuolella, ehdin olla kirjamessuilla vain yhden päivän, mutta sehän Turussa onkin mahtavaa: messut ovat Hesaa sen verran pienemmät, että yhdessä päivässä ehtii kiertää ja kuulla paljon kirjailijoita ilman ähkyä. Suosittelen lämpimästi niille, joille tulee Hesan kirjamessuilla ahi.

Turussa kivaa on sekin, että lavoille pääsee marginaalisemmilla mutta erittäin kiinnostavilla aiheilla kuten kirjastolla. ;) Kirjailijaesiintymisten lisäksi ehdin osallistua ennenkuulumattoman äänekkääseen nuorkirjastolaisten kirjastoseminaariin ja treffata kirjastoihmisiä muutenkin. Virkisti.

Kirjastoalalla on tapahtumassa isoja muutoksia ja uudenlaista avautumista kirjaston asiakkaiden (huom: ei käyttäjien!) suuntaan. Jos ette usko, niin katsokaa tämä Isältä pojalle - paras mainosvideo sitten Jörn Donnerin dekadentin "Lukeminen kannattaa aina"-sloganin. ;)

Kirjastoista inspiroituneena pitääkin kysyä teiltä, käyttekö kirjastossa - rehellisiä vastauksia kommentteihin tai gallupiin?

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

2010-09-28T19:59:00.005+03:00

Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa."

Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka.

Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin.

Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tunnistan lainaamani sitaatin erittäin vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta. Lukeminen oli loistava keino paeta hankalaa ja epäselvää maailmaa, jossa ei ollut aina ihan kotonaan.

Tamminen tekee yksityisestä julkista paljastaessaan mitä noloimpia ja vaivaannuttavampia kokemuksia kirjailijaesiintymisistä ja häpeällisistä tilanteista ja tunteista. Naurattaa ja nolottaa kirjailijan puolesta. Häpeän paljastaminen on aina hilpeää (muille)!

Ujous vie hänet tilanteisiin, joita haluaisi ehdoin tahdoin välttää (koska on liian ujo sanoakseen ei), esimerkiksi hulvattomaan kirjailijakokoukseen, jonka kaikki kiperät ja nolot esiintymistilanteet ja haastattelut vievät kirjailijalta melkein työkyvyn.

Aiheita löytyy mistä tahansa arjesta: toimittajan työstä tuskaisine ideointipalavereineen ("Pelkäsin aamupalavereja. En ymmärtänyt miten uutisia ideoidaan ja mistä toiset niitä keksivät."), isyydestä, urheilusta tai mistä tahansa kohtaamisista muun kuin kirjallisuuden kanssa. Itseäni naurattavat Turun kirjamessuviikolla erityisesti kuvaukset messuista ja muista esiintymisistä:

"Keikoista tietää etukäteen kaksi asiaa: sen että paikka ja haastattelija ja yleisö ja tunnelma ja tapahtuman luonne ovat erilaisia kuin kuvitteli ja sen että paluumatkalla hävettää. Muu on hämärän peitossa."

;D Lupaan seurata kirjailijaesiintymisiä erityisellä armolla ja suopeudella tänä vuonna.

Tammisen perisuomalainen suora kerronta sopii tähän teemaan loistavasti. Häpeän ja ujouden lisäksi hän kuvaa hienosti ulkopuolisuutta ja itsensä ilmaisemisen vaikeutta ylipäänsä. Kirjassa on paljon jossittelua - mitä olisi pitänyt sanoa, mitä tuntea, minkä hetken antaa olla liukumatta ohi:

"Tai olisin voinut avautua, puhua toimittajalle ulkopuolisuudestani, kertoa että en elänyt elämää vaan otin sitä vastaan. Ja että sitä ihmeellisemmältä tuntui, kun Merta lukiessa huomasin, että nyt elän."

Kukapa lukutoukka ei joskus kokisi elävänsä enemmän lukiessaan?

Kenelle: Lukutoukille ja kirjaihmisille. Hilpeää ja nopeaa syyslukemista kaipaaville edellyttäen, että Tammisen tyylistä pitää. Häpeäville, ujoille ja mieheyden tuskaa poteville.

Kuvaavin alkulause: "Kirjailijan työ on seurallista ja sosiaalista, tyypillistä estradiviihdyttäjän elämää."

Jälkimaku: Parasta Tammista sitten Enon opetusten.

Starat: 4-.

Mia Malmi (toim.): Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta

2010-09-26T21:36:00.004+03:00

Summa summarum: Kun luvataan kertoa naiseuden pimeästä puolesta, väkisin aavistelee ensin pahaa. Joko odotettavissa on tosikkomaista ja teoreettista femakkoininää, äitien väsynyttä iänikuista valitusta tai muuta näennäistä pikkukiukkua, kun arki on niin p--skaa ja pää pipi lasikatosta.

Hullu akka! (Like) pitää sen sijaan ilahduttavasti lupauksensa. Nämä akat ovat todella niin virkistävän hulluja, ettei voi kuin ihailla heidän rohkeuttaan kaivella pimeät puolensa esiin ja kertoa ne vielä kaikille. Viihdyttävä, ajoittain järkyttävä ja ajatuksia herättävä kolumnikokoelma naisen vihasta.

Arvio: Teokseen on pyydetty yli kahdeltakymmeneltä naiselta (ja parilta mieheltä) kirjoituksia naiseuteen liittyvistä tabuista. Tekstit ovat enimmäkseen omakohtaisia ja koskettavia, mikä pelastaa ne myös teoretisoinnin taakalta. Aiheet eivät ole kevyitä: mukaan mahtuu narsistiäitejä, väkivaltaisia naisia, PMS:ää, yksi pakollinen ja kliseisyydessään vähän tylsä sovinistiteksti (Jouni Hynyseltä, joka harmikseni ei saanut minua edes kiukustumaan), huonoja äitipuolia, uusperhekatastrofeja ja muuten vaan enemmän tai vähemmän pimeitä akkoja.

Tykkään. Osittain siksi, että välillä jopa yllätyn uusista näkökulmista. Sitä ei naistutkimusta opiskelleelle ja naistenlehtensä lukeneelle satu kovin usein, kun lähdetään hakemaan uutta potkua teemasta nimeltä naiseus.

Kirjoittajat ovat pääosin toimittajia ja kirjailijoita, mutta mukana on muutamia julkkiksiakin (Rosa Meriläinen, Roman Schatz, Anna Perho). Heidän tekstinsä ovat mielestäni tavanomaisimmasta päästä, mutta heillä voi tietysti olettaa olevan lievää itsesensuuriakin.

Pidän kiinnostavimpana tekstejä, joissa romutetaan naistenlehtien roolimalleja: on nainen, joka ihan oikeasti haluaa elää elämänsä yksin, vaikka ympäristö ei voi sitä hyväksyä, on huono ja vastentahtoinen äitipuoli, joka kertoo miten vaikeaa toisen pentuja on kestää, on naisparin uusperhe, jossa yritetään selviytyä hedelmöityshoidoista ja väkivaltaisesta ex-miehestä, on onnellinen, hedelmöityshoidoilla lapsen hankkinut yksinhuoltaja, joka elää mieluummin yksin kuin kitisee jakamattomista kotitöistä.

Sitten on traagisempia tesktejä, joissa dokataan, hakataan, viillellään ja alistutaan miehen väkivaltaan. Huh.

Harva kirjoittaja sortuu kuitenkaan kitinään. Hulluudesta huolimatta valtaosa teksteistä on selviytymistarinoita tai edes lievästi toiveikkaita. Jotkut onnistuvat olemaan hauskojakin. Kaikkien kanssa en ole samaa mieltä enkä kaikista jutuista tykkää, mutta ei kai ole tarkoituskaan.

Mitä jäi käteen? Fiilis, että aika monella tavalla voi naiseutta nyky-yhteiskunnassa toteuttaa tai jättää toteuttamatta. Vapauttaako se meitä aidosti vai aiheuttaako lisää hämmennystä, tuskaa ja vihaa, on kokonaan toinen kysymys.

Taidan silti olla omaa olettamustani tasapainoisempi ja vähemmän vihainen. ;)

Kenelle: Hulluille akoille tietysti. Niiden miehiäkin tämä voi lohduttaa.

Vaikuttavin alkulause: "Löin pienenä muita lapsia ja myöhemmin tappelin jätkien kanssa." (Viiltoja, Hanna-Riikka Kuisma)

Jälkimaku: Jaa, no aika terveen papereilla tässä vielä kumminkin porskutellaan.

Starat: 3,5.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

2010-09-23T20:09:00.006+03:00

Summa summarum: "Eihän tämä ole ruokaa!" mies huusi. "Mitä sinä oikein touhuat?" "Taidetta", vaimo sanoi hiljaa. "Ei täällä ole muutakaan tekemistä, valmiissa maailmassa."

Arvio: Syksyn mukanaan tuomassa eksistentialistisessa kriisissä Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY) on ykköslääke.

Keväällä ihminen tietää miksi on, kuka on, maailma on kevyt ja syöksyy kohti valoa. Kesällä voi nostaa aivot puun runkoon, elämä on ihanaa. Syksyllä kaikki menee kasaan, ihminen kutistuu, pimeä valtaa altaa, kiire syö arjen ja käperrytään kotiin kirja- ja suklaakasaan. Herää kysymys miksi olen, miksi juuri tässä pimeässä maassa, kuka söi ihmisten hymyt aamubussissa?

Koskaan en ole lukenut kaamosmasennuksesta hulvattomampaa ja osuvampaa kuvausta kuin niminovellissa Apatosauruksen maa. Väsyneet äidit ovat blogien perusteella ihastuneet sen sijaan väsyneen perhe-elämän kuvauksiin.

Tykkään novelleista vaihtelevasti, loppupäästä alkua enemmän, mutta erikoisia ne ovat kaikki. Aiheet liikkuvat perhe-elämässä, ihmissuhteissa, kummallisissa sattumuksissa - juonikuvaukset kuulostaisivat oudoilta ja tekisivät kirjalle vääryyttä, joten voitte lukea niitä ammattikritiikkojen analyyseistä. Vai kuulostaako muurahaistaideteosta vahtivan vahtimestarin elämä niin hauskalta modernin taiteen satiirilta kuin juttu oikeasti on?

Supisen esikoinen "Liha tottelee kuria" oli mielestäni omalaatuisessa huumorissaan kaiken kehumisen arvoinen. Jos Supista ei ole koskaan lukenut, kannattaa ehkä aloittaa siitä. Jos taas on kaamosmasentunut tai väsynyt äiti, joka jaksaa lukea minuutin kerrallaan, kannattaa ehdottomasti valita Apatosauruksen maa.

Erityisesti tykkään Supisen rohkeudesta kirjoittaa välillä ihan mitä sattuu. Tietenkään hän ei kirjoita mitä sattuu, mutta hauskasti kieliopin ja narratologian sääntöjä rikkova tyyli vaatii taitoa ja uskoa omaan ääneen, joka on niin omanlaisensa, ettei sitä osaa edes verrata kehenkään. Ainoa, joka tulee lievästi mieleen on Italo Calvino.

Mutu-pohjalta voisin sanoa, että Supinen tuo kotimaiseen kirjallisuuteen Monty Pythonmaisesti muotoiltuna: "And now, something completely different". Vai mitä tykkäätte tästä loppulauseesta, joka kiteyttää melkein itkettävän hienosti syksyn sävelen ja postmodernin ihmisen eksistentialistisen tyhjiön, tekisi mieli antaa tästä hyvästä vitonen koko kirjalle:

"Oli kirjoja kirjahyllyssä ja ohjelmia televisiossa, ja ulkona oli maailma, mutta se oli niin myrskyinen."

Kenelle: Jos pidät Salvador Dalia suurena humoristina, suosittelen tätä. Jos tykkäät kaikesta vähän absurdista tai nyrjähtäneestä, suosittelen tätä. Jos olet väsynyt, etkä jaksa mitään, mutta kaipaat elämääsi jotain erilaista tietämättä mitä, suosittelen tätä. Varmista tykkäämisesi Supisen Sokeripala-blogista.

Paras alkulause: "Tuosta sinun tilanteestasi tulee mieleen se, kun olin nuorena miehenä Etelä-Amerikan viidakossa perustamassa utopistista onnelaa, mutta riitannuin siirtokunnan muiden jäsenten kanssa siitä mitä onni on."

Jälkimaku: Olen Apatosaurus.

Starat: 4. Hieno.

Salaisuuden mysteeri kasvaa ja lisääntyy

2010-09-22T16:56:00.005+03:00

Kuulkaa. Olen päässyt suuren Salaisuuden jäljille. Se on tässä:

Miten saman (universumin huonoimman) konseptin kirjalla voi olla kaksi eri kirjailijaa?

Nyt on ilokseni saatavilla nimittäin myös The Secret - Teinivoiman salaisuus (WSOY), jonka kirjoittaja on Paul Harrington, eikä suinkaan Rhonda Byrne. Siis mitä. Onko tämä sama salaisuus, mutta teineille? Vai teinien salaisuus vanhemmille? Vai scientologien keksimä rahamylly ja ikiliikkuja, jonka seuraavan osan nimi on The Secret in Florida - eläkeläisvoiman salaisuus?

Luulin paljon kirja-alalla nähneeni, mutta nyt on myönnettävä: tätä en olis kyllä keksinyt itse.

Sami Hilvo: Viinakortti

2010-09-20T21:09:00.005+03:00

Summa summarum: Sami Hilvon esikoisromaaniin Viinakortti (Tammi) voisi lätkäistä helposti päälle leiman "homosotakirja". (Onko se muuten genre?) Se olisi suuri vääryys.

Kirja on hieno rakkaustarina, traaginen sukutarina ja jännä sotakirja. Eniten tykkään kirjan takakannen sloganista "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni". Kirjailija Helmi Kekkosen suosituskirja, eikä turhaan.

Arvio: Pidän kirjoista, joissa on joku viisto näkökulma todellisuuteen. Tässä teoksessa näkökulma on siinä, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon sodassa on väkisinkin miesten välisiä rakkaustarinoita.

Sehän on vähän kerettiläinen näkökulma. Sopiiko se nyt ollenkaan sodan perusmaskuliiniseen maailmaan? Pussailemassako siellä oltiinkin maan puolustamisen sijaan?

Hilvo on kertonut tarinassa olevan omaelämäkerrallisia piirteitä liittyen hänen omaan isoisäänsä, jonka salainen elämä alkaa paljastua vasta pitkälle kuoleman jälkeen. Ehkä siitä syntyy tarinaan lämpö ja aito arvostus: rakkaus on rakkautta ja sankarit yhtä sankareita riippumatta siitä, sattuuko rakkaus löytymään lotan sijaan kanssasotijasta.

Kotona odottaa kulissielämä vaimoineen ja lapsineen. Kirjan suurin tragedia syntyykin siitä: mikä valtava määrä yksinäisiä ihmisiä ja tuhlattua elämää, jonka vaikutus ulottuu sukupolvien päähän.

Isoisän päiväkirjojen ja rakkaustarinan lisäksi kirjassa on pojanpoika Mikaelin oma (homoseksuaalinen) kasvutarina, jonka perhekuvaus tuo mieleen tanskalaiset leffat. Ne, joissa koko perhe on sekopäitä ja salaisuuksien murskaamia ja sukukokoontumisesta tulee suttuinen kuvio.

Kuvaus kuulostaa luultavasti raskaalta ja vaivalloiselta - salaisuuksia, sotaa, homoerotiikkaa, mitä lie sekoilua, mutta ei se ole. Pidän kirjan simppelistä kielestä, jossa on jotain antti tuurimaisen toteavaa. Asioita ei juurikaan kauhistella tai arvoteta, ne kerrotaan. Siksi kirja on paitsi vaikuttava, myös nopealukuinen ja mukaansatempaava.

Kenelle: Ei ehkä ihan jokaiselle isoisälle, mutta kaikille, joita kiinnostaa "se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni".

Alkulause: "Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn."

Jälkimaku: Harvinaisen valmis esikoisromaani.

Starat: 4.

Totuus viikonvaihteeksi: miksi luemme ja kirjoitamme

2010-09-17T09:48:00.005+03:00

Petri Tamminen, "Muita hyviä ominaisuuksia" (Otava 2010):

"Maailma näyttäisi olevan loppumassa, vieläpä niin monin tavoin ja niin monesta syystä, että ihmetyttää kuinka se on ollenkaan pysynyt koossa ja kuinka koskaan kuvitteli, että on jokin sellainen kuin tulevaisuus. Tällaisessa tulevaisuudettomassa maailmassa kirjoittaminen ja lukeminen vaikuttavat turhanaikaiselta puuhalta, melkein kaikki vaikuttaa, oikeastaan kannattaisi vain katsella lasten viattomia kasvoja. Mutta kummallisinta on, että kun sitten kuitenkin kirjoittaa ja tosissaan tavoittelee asiansa ilmausta tai kun lukee jutun, jossa joku tuollainen asia tulee ilmaistuksi viidellä rivillä, maailmaa tuntuu riittävän taas joka suuntaan eikä sitä enää uhkaa mikään niin häilyvä asia kuin maailmanloppu."

Paljastus! Universumin huonoin kirja!

2010-09-16T19:42:00.008+03:00

Lukija on puhunut. Huonojen kirjojen kisan kommenttimäärä ylitti kaikki odotukset ja toi varsin vekkuleita paljastuksia päivänvaloon. Ihanaa, että kehtasitte tunnustaa, mikä kaikki hyvä kirjallisuus on mielestänne oikeasti p--kaa. Tämän jälkeen kenenkään on ainakaan tässä blogissa ihan turha esittää näkemyksiä siitä, mikä on totuus hyvästä kirjallisuudesta. ;)

Filosofista debattia syntyi siitä, mikä on hyvää tai huonoa. Itse kallistun enemmistön kannalle: huonointa kirjallisuutta on se, mikä esittää hyvää siinä onnistumatta. Hyvä viihde, kioskikirjallisuus tai dekkarit voivat olla omassa genressään hyviä kirjoja - tästä syystä en pidä Dan Brownia surkeimpana mahdollisena esimerkkinä. Da Vinci koodi oli kökköydestään huolimatta melko viihdyttävä kirja ja onnistui hyvin siinä tarkoituksessa, mihin se on tehty.

Sitten huonon kirjan arvontaan: koska olen aina luusereiden puolella, tuli sääli parjattua Paulo Coelhoa, joka keräsi inhokkikommentteja ylivoimaisesti eniten. Voi Coelhoa. Koska ymmärrän vihaajia, mutta en pidä Coelhoa täysin surkeana, arvon huonona kirjana Coelhon Yksitoista minuuttia -teoksen, jossa oli tositarinana mielestäni puolensakin. Lohdutuspalkintona voittaja tosin saa myös aika paljon paremman Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen -romaanin, jota sain lahjoituksena kisaa varten Avaimelta (kiitos kollegoille!). Arpa osui Avaan, jota pyysin jo lähettämään yhteystiedot.

Arvoin myös kaksi muuta kirjapakettia 1000 viikkokävijän rajapyykin ylityksestä: he saavat Avaimelta sekä Shriverin Syntymäpäivän jälkeen, syksyn uutuusromaaneista Jani Saxellin Unenpäästäjä Florianin ja Elina Hirvosen pokkarin Että hän muistaisi saman (siis kumpikin saa kolme kirjaa). Arpaonni suosi Helenaa, joka tunnusti, että Herra Darwinin puutarha ei napannut ja Maanaa, joka pettyi Enkelipeliin. Onnea onnea, lähettäkää mun meiliin yhteystietonne, niin saatte kirjat! Toivottavasti nämä eivät tuota ainakaan suuria pettymyksiä.

Sitten totuus mun mielestä universumin huonoimmasta kirjasta. Tätä tittelia en kehtaisi jakaa ellei kirjailija olisi miljonääri ja ulkomaalainen. Mielestäni Coelho voisi saada häneen verrattuna Nobelin. Coelho on sentään itse kirjoittanut teoksensa ja keksinyt muutaman omankin ajatuksen värikkään elämänsä tuloksena, toisin kuin tämä rouva.

Huonoin kirja on Rhonda Byrnesin The Secret - Salaisuus ja olen aikoinaan haukkunut sen täällä.

Salaisuus on kammottavaa p--kaa kannesta viimeiseen sivuun asti. Olen pahoillani, mutta näin se on. Kirjassa ei ole yhtäkään omaperäistä ajatusta, se on pelkkä kliseiden ja typerien itsestäänselvyyksien kokoelma, läpikaupallista ja laskelmoitua huttua lähtien puistattavasta pergamenttia jäljittelevästä paperista. Teoksessa ei ole MITÄÄN aitoa. Silti se on myynyt miljoonia. Vihaan typeryyttä ylipäänsä ja tästä kaiken typeryyden kulminoitumasta saan aggressiokohtauksen. Tulee mieleen, että jos tämä myy miljoonia, niin ihmiskunta ansaitseekin tuhoutua.

Tuohduin. Pahoittelut. En halua vähätellä Salaisuuden ihailijoita tai tämän metodin harjoittajia (kyseessä on siis elämäntaito-oppi, huom, Madonna luultavasti lukeutuu opin harjoittajiin), mutta otan teille näytteen siitä, mikä on kaiken Salaisuus lyhyesti:

"Ajatukset ovat magneettisia, ja niillä on taajuutensa. Kun ajattelet, ajatuksesi lähtevät universumiin ja vetävät puoleensa magneettisesti kaikkea, mikä on niiden kanssa samanlaista ja samalla taajuudella. Kaikki sinusta lähtenyt palaa lähtöpisteeseensä - sinun luoksesi."

Noin. Haluatteko rikastua? Kas näin se käy:

"Saadaksesi rahaa keskity rikkauteen. On mahdoton houkutella luokseen lisää rahaa, jos keskittyy sen puutteeseen."

Kirja tarjoaa kyllä konkreettisiakin vinkkejä: "Visualisoi saavasi shekkejä postissa."

Eniten kuitenkin tympii se, että kirja koostuu pääasiassa ihan oikeiden ajattelijoiden ja viisaiden sitaateista, joita mielestäni ryöstöviljellään ja väärintulkitaan törkeästi.

Puistattaa. Mutta ei se mitään - tällaista on kirjallisuus ja markkinatalous. Kiitän kaikkia kisaan osallistuneita ja palaan parempien kirjojen merkeissä: uskon, että hyvät kirjat vetävät universumista magneettisesti luokseni lisää hyviä kirjoja ja ajatuksia siltä varalta, että niitä shekkejä ei alakaan postiluukusta visualisoitua.

Kirjailijalta kajahtaa!

2010-09-13T21:28:00.006+03:00

Olen aina kysellyt tapaamiltani kirjailijoilta kirjavinkkejä, koska heiltä saa usein ideoita mainstreamin ulkopuolelta. Kesti vain kaksi vuotta tajuta, että voisin jakaa niitä vinkkejä myös täällä.

Starttaan siis uuden "sarjan" (huomatkaa brändäys!), jossa pyydän silloin tällöin joltain kirjailijalta kirjasuositusta, luen teoksen ja arvioin sen. Pidätän oikeuden olla eri mieltä teoksen laadusta. ;) Lisäsin tätä varten omaperäisen tunnisteen "Kirjailija suosittelee", jolla voitte etsiä näitä vinkkejä.

Tämän syksyn ehdoton esikoislöytö tulee kirjailija Helmi Kekkoselta, joka suositteli Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti (Tammi). Luen sitä parhaillaan ja se on vaikuttava. Tässä Helmin perustelut, olkaapa hyvä:

"Viinakortti on kieleltään ja tarinaltaan yksinkertaisesti taidokas. Kielen soljuessa häkellyttävän luontevasti on tarina moneen suuntaan aukeava, kerroksittain purkautuva romaani sodasta, individualismista, sukupolvien yli kantavista haavoista ja halusta ymmärtää.. Ennen kaikkea se on rohkea romaani rakkaudesta ja vapaudesta. Miesten välisen rakkauden kuvaaminen on Suomessa yhä harvinaista, ja sen tuominen keskelle sotaa sitäkin harvinaisempaa. Onneksi Hilvo on uskaltanut. Nykyhetki, menneisyys, sota, nuoruus ja aikuisuus on kerrottu sellaisella palolla mutta samalla sellaisella vähäeleisellä ja hallitulla varmuudella, että tämä romaani on selkeästi ollut pakko kirjoittaa. Hyvä niin."

Herää kysymys, onko mulla tähän hienoon tiivistelmään enää mitään lisättävää, mutta onneksi itsekritiikki ei kuulu vahvuuksiini. ;) Siispä palaan.

Pienten kirjojen maa

2010-09-08T20:35:00.005+03:00

Tuli peräkkäin työpöydälle kaksi syksyn odotettua uutuuskirjaa: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) ja Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY).

Eka ajatus: onpa ne pieniä. (Jos kirjat laittaa päällekkäin, ne ovat fyysisesti melkein tasan saman kokoisia). Sisällä olevat tarinatkin ovat pieniä ja fontti isoa. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja menee samaan kastiin. (Pienuus ei viittaa kirjan laatuun, Mielensäpahoittaja on suuri kirja).

Piti kysyä kollegoilta: tuleeko tänä syksynä pieniä kirjoja? Hieroivat päätään, sanoivat, joo, saattaa olla, aika paljon on ollut lyhyitä tarinoita. Jahaa. (Surkea postaus, koska olen liian väsynyt kaivamaan lisätodisteita).

Tuli mieleen, että nämähän muistuttavat jotain. No Pauli Koheloa. Ja lempparikirjaani Ohessa tilinumeroni (Siltala), jota suosittelen teille laajoille Coelhoa vihaaville massoille pakkolukuun.

Siis: onko Kohelo käynnistänyt trendin, jossa on huomattu lukijoiden kaipaavan pieniä kirjoja suurella huumorilla?

Vai onko kirjailijoilla tarve tehdä suurten tarinoiden välissä pieniä tarinoita?

En tiedä. Lähden loppuviikoksi syyslomalle ja otan nämä käsilaukkuun. Tuomioni tulette kuulemaan.

Ps. Loistavan kirjan julkkari tänään: Kai Ekholmin ja Yrjö Revon teos Kirja tienhaarassa (Gaudeamus) vaikuttaa erittäin asialliselta, koska siellä näytään julistavan samaa ilosanomaa kuin täällä (kts. esim. Maikkarin uutinen). ;) Älkää peljätkö e-kirjaa! E-kirja ei muuta mitään, vaikka muuttaa kaiken. Kirja on tilauksessa, ja arvatkaa palaanko siihen. No KYLLÄ.

Ps 2. Uskon Supisen ja Tammisen kestävän suurina humoristeina ylläolevan vertailukuvan. Tarkoitus ei ole halventaa kirjoja. Vertailussa on kumminkin sikakallista luomumehua, huom.

Bloggaajan uho ja tuho

2010-09-07T20:36:00.005+03:00

Kehotin teitä kirjapalkintojen toivossa klikkailemaan kovasti blogia ja teitte työtä käskettyä: viime viikolla maaginen tuhat ylittyi (1013). Oho.

Nyt täytyy pitää lupaus ja jakaa huonon kirjan lisäksi vähän parempiakin kirjapalkintoja. En organisoi uutta kisaa, vaan arvon nämä onnekkaat samasta huonojen kirjojen kisasta. Jos siis haluatte voittaa (mun mielestä) hyviäkin kirjoja, käykää ilmaisemassa olemassaolonne täällä. Ja tulkaa kurkkaamaan 15.9 jälkeen, ketkä ovat voittaneet - pyydän yhteystietoja meiliin.

Sain Kirsti Ellilältä edustuksellisen Beautiful Blog Awardin, mistä kiitos. Sain sen kirjablogiedustajana, kun Kirsti ei jaksanut linkittää moneen blogiin. ;) Aika iso vastuu, jonka kuittaan kertomalla jotain edustuksellista ja ohjeen mukaan syväluotaavaa itsestäni. Sen jälkeen lopetan egotrippailun tähän ja palaan asiaan eli kirjoihin.

1. Kuuluisin Facebook-kaverini on Paulo Coelho. Ystävä vinkkasi Coelhon hyväksyvän kaikki blondit, testasin ja toimii. Coelhon päivitykset ovat suht tylsiä. Sen sijaan joudun tunnustamaan tykkääväni parista Coelhon kirjasta. Zahir on hyvä, jos elämässä on Kriisi, joka liittyy miehiin. Ei siitä sen enempää. Älkää lukeko Alkemistia.

2. Vaikka rakastan Tuntematonta sotilasta, Linnan Täällä pohjantähden alla on lukematta. Kirja näyttää ja kuulostaa mielestäni ikävältä. Kuulemma ei ole, mutta en saa edes aloitettua sitä. Häpeän.

3. Aloitin blogin alunperin siksi, että ystävä pyysi kirjoittamaan kavereille kirjavinkkejä, kun kuitenkin kerron niitä koko ajan. Kaksi vuotta myöhemmin olen edelleen hämmästynyt siitä, että ystävien sijaan täällä on laaja joukko mulle täysin tuntemattomia lukijoita, joista osan koen melkein tutuiksi. What happened?

4. Olen ekointoilija. Olen pelännyt ympäristökatastrofia lapsesta asti ja olen varma siitä, että se lähestyy vääjäämättä. Haluaisin noin kerran kuussa lähteä kytkemään itseni sademetsiin, mutta olen liian mukavuudenhaluinen ja laiska.

5. Olen jossain määrin numerosokea ja huono matikassa, mutta lasken intuitiivisesti ja lähes erehtymättä aikaa ja rahaa.

6. Kadun sitä, etten lapsena harrastanut tanssia tosissani pääasiassa ujouden takia (joka yllättää ystäväni, ujous on sittemmin laantunut). Voisin käydä tanssitunneilla edelleen joka päivä, jos voisin. Eniten rakastan salsaa ja epäilen olleeni edellisessä elämässä muutenkin latino.

7. Haaveilen välivuodesta saaristossa. Lukisin, katsoisin ikkunasta, bloggaisin ja joogaisin joka päivä. 10 kuukauden kuluttua ikävystyisin, palaisin ihmisten pariin ja hehkuttaisin kaikkinaista valaistumista ja kehitystä ihmisenä enkä kertoisi kellekään, että Täällä pohjantähden alla on edelleen lukematta, koska lähinnä kaivoin napaa koko vuoden.

Haluan antaa blogitunnustuksen eteenpäin mainioille kirjabloggaajille Jennille, Marjikselle, anni.m:lle, Tessalle, Kirjapedolle ja Sallalle. Moni muu jäi mainitsematta, mutta luotan, että saatte tunnustuksen seuraavalla kierroksella!

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

2010-09-05T22:17:00.004+03:00

Summa summarum: Mitä hittoa Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava) pitäisi ajatella? Ennakoin aiemmin, että jotain nerokasta tästä lopulta syntyy. Syntyikö? Joo: takakannen lupaus monikerroksisesta todellakin toteutuu. Ei: syytä tai ei, mutta romaanissa on terapiakirjan makua.

Tulee mielikuva kirjoittamisen mahdottomuuteen turhautuneesta vihaisesta kirjailijatähdestä, jota v--tuttaa koko maailma (anteeksi epähieno ilmaus, jota käytän siksi, että v-sanaa on kirjassa epäitkosmaisen paljon).

Arvio: Sano tässä nyt sitten jotain: teoksessa haukutaan kriitikot varsin vaikuttavalla tavalla aseettomiksi, mutta kun en ole kriitikko, siitä ei tarvitse maindata. Olen joka tapauksessa amatööri ja tavallisen lukijan asialla.

Tässä (ei lainkaan omaelämäkerrallisessa) romaanissa on tähtikirjailija Julius Ilonen, jolla voisi olla yhtäläisyyksiä erään Juha Itkosen kanssa. Samalla saarnataan, että kirjailija ei ole yhtä kuin kirjansa, vaan fiktio on fiktiota. Tällaista kikkailua en tajua: ei tietenkään ole. Mutta miksi sitten luoda yhtymäkohtia ollenkaan? Onko se parodiaa? Öö?

Itkosen oloinen Ilonen kirjoittaa romaania, jonka todenperäisyydestä nousee mekkala, skandaali jopa. Haetaan kirjailijan oikeutta fiktioonsa, toden ja tarinan välistä suhdetta ja suhteettomuutta.
Hermoromahduksen saavan kirjailijan tolkuttomat vastineet lehtiin ja hyökkäys mediaa ja kriitikoita vastaan on mielestäni kirjan liikuttavinta ja onnistuneinta antia. Kirjailijan elämän kuvaus on karu ja koskettava: miten kukaan voi päivästä toiseen istua neljän seinän sisällä omien mielikuviensa keskellä sekoamatta? En ymmärrä, ja tämän romaanin mukaan ei voikaan. Kirjailijan ammatti on mahdottomuus.

Kun soppaan lisätään myyntipaineet, apurahat, lukijat ja kriitikot, sekoaminen näyttää olevan väistämätöntä. Myyttistä kuvaa hulluista taiteilijaneroista pönkitetään. Julkisuusrumba - tai sen puute - ei tee ammattia helpommaksi.

Nautin Itkosen kielestä edelleen. Teksti vetää, ammattimaisuuteen voi luottaa. Itse tarinasta en ole yhtä varma tällä kertaa. Yksinkertaisesti siitä syystä, etten tiedä mikä tarina se on.

Mitä kirjailija Itkonen haluaa sanoa? Antaa haisevan vastalauseen kirjailijan elämän nykyvaatimuksille julkaisupaineineen? Purkaa paperille välityönä jonkun angstin päästäkseen Suuren Romaanin kirjoittamisen paineista? Vai leikkiä itseironisesti kirjailijamyytillä ja lööppijulkisuudella?

Kallistun toiveikkaasti viimeiseen vaihtoehtoon. Kuten sanoin aiemmin, tylsänäkin Itkonen on hyvä. Kirja jätti vähän hämmentyneeksi, mistä plussaa. Mutta tarinassa on yksi iso ongelma: kirjailijaelämästä kirjoittaminen on aavistuksen verran boring muille paitsi ammatinharjoittajille itselleen.

Niinpä toivon, että Itkonen lähtisi hetkeksi ulos yksinäisestä työhuoneestaan ja saisimme seuraavaksi lukea jälleen jotain, joka pyörii muun kuin kirjailijuuden navan ympärillä. ;)

Kenelle: Itkos-fanit tuskin pettyvät pahasti. Niille, joita kirjailijat ja kirjoittaminen kiinnostavat aiheina. 30 plus -ihmiset voivat lukea myös sukupolviromaanina.

Alkulause: "Pukuhuone on tietenkin tyhjä, muut aamuvuorolaiset vasta tulossa."

Jälkimaku: Voi kirjailijoita. Miten ne kestää?

Starat: Vaikeaa. Tuntuu epäreilulta antaa alle neljä, koska kirja ei ole huono. Annan silti 3,5, koska Itkosen omassa sarjassa tämä on lagom. Omat suosikkini ovat edelleen kaksi ekaa (Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän) ja kannustan kokemattomia niiden pariin.

Kirjailijaa ei voi brändätä

2010-09-02T21:58:00.004+03:00

Tätä aihetta tulee nyt joka töötistä ja ajattelin jättää asian kommentoinnin valistuneemmille tahoille. Mutta nyt kun teema tulee vastaan Itkosen romaanissakin ja vähän uudesta näkökulmasta, osallistun sittenkin töötöttämiseen. Olen tuohtunut. Syystä, että mielestäni pidetään paljon melua tyhjästä asiassa, jossa ei oikeasti ole mitään meluttavaa. Asia: mediassa paljon puhuttu kirjailijoiden brändäys, pakkojulkisuus ja mediarumba, jota ilman kirjat eivät myy.

Minä sanon teille:

Kirjailijaa ei voi brändätä.

Toistan.

Kirjailijaa ei voi brändätä. Tämä on totuus.

Miksi? Koska kirjailija on hallitsematon elävä mekanismi, joka ei siinä annetussa brändissä pysy vaikka markkinointiosasto itkisi, rukoilisi ja lupaisi tehdä Finlandian lisäksi Oksaset.

Kirjan voi kyllä brändätä. Kirjasarjan voi brändätä, samoin kustantamon ja minkä tahansa firman. Mutta ei kirjailijaa. Kirjailija voi korkeintaan brändätä itse itsensä ja onnistuukin siinä yleensä paremmin kuin yhdenkään mainostoimiston päiväuni. Otamme esimerkkejä.

1) Sofi Oksanen. Kenen mielestä Sofi Oksanen ei alunperin ollut vähän ärsyttävä ihme hippiäinen, joka ei mitenkään asetu heteronormatiiviseen käsitykseen siitä, miltä nuori naiskirjailija näyttää? Olisiko Sofi Oksanen päässyt markkinointiosaston fläppitauluun menestyskirjailijan prototyyppinä: "Hei nyt me rakennetaankin tähän syksyyn tämmönen rastatukkanen punkkari-gootti-feministi joka vastustaa kaikkea ja kirjottaa Viron historiasta kaikkien aikojen kansainvälisen menestyskirjan!" Jepjep. Kenkää sille markkinointitiimille eikä tartte palailla.

Ja kun Sofi Oksasesta sitten TULI kaikkien aikojen menestyskirjailija ihan itse luomalla brändillään, pysyikö hän ruodussa ja puhui sitä, mitä kustantajan pr-porukka toivoo? No ei. Oksanen - brändilleen uskollisena - aloitti vallankumouksen.

2) Ilkka Remes. Oksasen vastaesimerkki, jonka brändi on se, että mies ei näy, ei kuulu, ei esiinny yleisölle, ei medialle, vaan istuu jossain komerossa kirjoittamassa menestyskirjoja vuosi toisensa jälkeen. Oman elämänsä sankari tämäkin.

3) Ne muut. Kävin Tammen kirjaillassa katsomassa välimuotoa: Märta Tikkasta, Leena Lehtolaista ja monta muuta kirjailijaa, jotka taistelevat mediatilasta ja kirjakauppahyllyistä keskenään. He ovat niitä kirjailijoita, jotka mielellään antavat haastatteluja (ovat jopa niistä kiitollisia), käyvät messuilla, haluavat kohdata lukijoita ja luultavasti ottavat jopa kustantamon brändiavun kiitollisina vastaan.

Mutta eivät hekään mitään ihmeellistä brändäystä tarvitse: he olivat tässäkin tilaisuudessa (ilmeisesti) omia itsejään ja sellaisina sympaattisia, aitoja ja hyviä esiintyjiä. Kirjailijan etuna on nimittäin se, että heillä tuppaa yleensä olemaan jotain sanottavaa. Ja sillä pääsee tässä huutokulttuurissa jo suht pitkälle.

Ymmärrän, että kirjailijoita rassaa esilläolon paine ja taistelu elintilasta ja apurahoista ja kehityssuunta on sikäli huono. Moni ujo, mutta lahjakas kirjailija jää ilman lukijoita. Hyvä kirjailijabrändi voi auttaa kirjoittamaan enemmän ja hosumaan vähemmän. Sofi Oksanen voi vetäytyä maan alle bunkkeriin kolmeksi vuodeksi ja seuraava kirja myy silti paljon. Jos kirja on huono, sitä seuraava enää ei.

Silti, loppujen lopuksi kaiken töötötyksen keskellä pitäisi palata takaisin asian ytimeen. Itkonen kiteyttää sen romaanissaan Seitsemäntoista näin:

"Kirjailijan ainoa moraalinen velvollisuus on kirjoittaa hyviä kirjoja."

Vai luetteko te huonon kirjan, koska kirjailijan brändi on niin hot?

Ian McEwan: Rannalla

2010-09-01T18:35:00.005+03:00

Ian McEwan ei ole nyt in. Anni m tunnusti inhoavansa MacEwania huonojen kirjojen listalla. Kiitos kansalaisrohkeudesta Anni! Uusimmassa Imagessa Miina Supinen haukkuu loistavassa kolumnissaan McEwanin tämän syksyn uutuuden Polte (Otava), jonka olin ajatellut lukea, vaan taidanpa uskoa Miinaa (lainaus kolumin ingressistä: "Ian McEwan poukkoilee ekokatastrofista naissotkuihin niin että vatsaan sattuu."). Luin kesällä McEwanin Rannalla-romaanin (Otava) ja siitä riittäisi yksi lause: lukekaa mieluummin Ikuinen rakkaus.

Arvio: Ikuisen rakkauden dekkarimaisen hyytävyyden jälkeen Rannalla oli vähän boring. Tai sitten odotin liikaa.

Asetelma on kiinnostava: 1960-luvulla elävä nuoripari päätyy naimisiin ja estyneeksi kasvatettu seurapiirimorsian pelkää seksiä. Itse asiassa jopa kammoaa. Tästähän voimme päätellä ilman suuria juonipaljastuksia, että hääyö ei mene ns. hyvin. Mistä puolestaan seuraa kaikenlaista inhimillistä tragediaa.

Ei siinä sitten paljon muuta olekaan. McEwan kehittelee tarinaa taitavasti, ajan kuvaus on aitoa ja kiinnostavaa, henkilöt diippejä. Taitava romaani kaiken kaikkiaan, nopeasti luettava, kiinnostavakin. Mutta tästä aiheesta ja ajasta on luettu niin paljon hienoja kirjoja ja nähty niin monia taidokkaita leffoja, että en jaksanut syttyä silti. Mikä näkyy arviossakin: tämä on yhtä lattea kuin McEwanin kirja.

Koska en osaa sanoa tästä mitään enempää (!?), lainaan jälleen Supisen kolumnia: "Mutta lopulta minun on myönnettävä, että en voi syyttää McEwania mistään." Aivan. Jos kirjassa ei ole mitään vikaa, se ei välttämättä tee siitä vielä hyvää.

Onko McEwan oman suvereenin taituruutensa vanki?

Kenelle: McEwan-faneille kai. 60-luvun kuvauksesta ja ihmissuhdedraamasta kiinnostuneille.

Alkulause: ---- (kirja jäi veneeseen, sori)

Jälkimaku: Ajat on vähän muuttuneet, sano.

Starat: 3.

Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan

2010-08-30T20:37:00.008+03:00

Kävipä hassusti. Sain kirjan arvostelukappaleen töihin. Siis arvostelukappaleen, se on: kirjekuoren, jonka sisällä on kirja ja kuoren päällä tarra "arvostelukappale".

OMG! Tarkoittaako tämä sitä, että kirjabloggaajille aletaan vähitellen lähettää kirjoja ihan luettavaksi asti?? Maailma muuttuu eskoseni, todellakin! Olen saanut arvostelukappaleita ennenkin, mutta lähinnä kirja-alan tutuilta ja useimmiten itse pyytämällä. Mutta tässä kirjassa on arvostelukappale-tarra ja aion kehystää sen seinälle.

Ja mikäs se kirja sitten on: Matthew MacDonaldin "Näin kehosi toimii. Käyttäjän käsikirja." (Docendo) Arvioin tekijän edellisen teoksen "Aivot - käyttäjän käsikirja", joka oli hyvä (arvio täällä). Nyt ne olivat Docendolla osanneet ajatella, että saattaisin tykätä tästäkin. Olen niin hämmentynyt, että aion ehdottomasti arvioida ja kehua kirjan.

Aihe liittyy väljästi Hesarissa viime viikolla olleeseen juttuun blogien suosion kasvusta ja jopa blogilla tienaamisesta. Monet kirjabloggaajatkin (esim. Marjis, joka kävi Avaimen avajaisissa) ovat pohdiskelleet mitä saavat ja todenneet, etteivät paljon mitään. Itse harvemmin näistä kirjoitan, koska arvelen tällaisen itsetutkiskelun ikävystyttävän lukijoita, mutta olkoon tämän kerran, kun blogin kaksivuotispäivä lähestyy ja muutkin avautuu.

Hieraisin nimittäin silmiäni toisenkin kerran tänään: viime viikolla Inahduksen kävijöitä oli ollut viikossa 903 kappaletta (se olisi säälittävää muotiblogille, mutta aika paljon vähemmän seksikkäälle tavis-kirjablogille, jota kirjoitetaan öisin). Suomalaisena epäilin tietysti tilastovirhettä. Seuraavaksi mietin bugia - joku googlen saittiautomaatti on jäänyt jumiin ja aiheuttanut klikit. Ilahduin kuitenkin sen verran, että päätin aloittaa markkinoinnin, tässä se tulee:

Jos 1000 viikkokävijän raja ylittyy, se ylittää myös kaikki kuvitelmani bloggaamisen suosiosta ja siitä ilosta arvon lukijoille kirjapaketteja! Siitäs saitte. Nyt kaikki hulluna klikkaamaan.

Sitten narsismista asiaan: entisen työkaverin (nimen julkaisuun on lupa) status Facebookissa oli niin loistava, että piti lainata se tänne: "Jami Järvinen ei pysty ajattelemaan vieläkään mitään muuta kuin Dan Brownia. Melkein pitäisi ostaa Kadonnut symboli omaan hyllyyn, niin mielettömän huono se oli!"

Asiaankuuluvan tykkäämisen jälkeen keskustelu jatkui ja sain perustelut:

"Joo, siis mä olin vältellyt Brownin viimeisintä, koska olin lukenut (olikohan Guardianin?) arvostelusta, että mies on saanut itselleen kustannustoimittajan, joka on siivonnut tekstistä pois pahimmat brownismit. Mutta mitä vielä! Sivukaupalla kursivoitua parenteesia, täysin juoneen liittymättömiä kulttuurihistorian luentoja, jopa Da Vinci -koodia heikommat motiivit, mielettömän kahjo murhaaja, universumin lattein loppuratkaisu... Yllätyin teoksen huonoudesta todella myönteisesti. PALJON PASKEMPI KUIN OLIN ODOTTANUT."

Tämä oli musta hieno. Huomasin lukevani nykyään liian hyviä kirjoja ja koska aiheesta on puhuttu myös lukupiirissä ja toivottu joskus vinkkejä todella huonoista kirjoista, julistan 1000 viikkokävijää odotellessa uuden kisan:

Oletko lukenut todella huonon kirjan? Avaudu. Arvon 15.9. mennessä kommenttikenttään vastanneiden kesken jonkun huonon kirjan.

Ennen kuin saan meilin täyteen vihaviestejä ja menetän lukijoista 899, haluan pointata, että tarkoitus ei ole mollata kirjoja ja kirjailijoita, vaan etsiä kiinnostavia kirjavinkkejä. Lukupiirissä jo huomattiin, että toisen huono on toisen aarre.

Ps. Miksi bloggaajat kyttää kävijämääriä? No siksi, että rahan ja kunnian puutteessa kävijät ovat tärkein syy jatkaa tätä (ja kyllä, tiedostamme, että kävijä ei ole yhtä kuin yksi henkilö, koska monet käyvät monta kertaa viikossa ja osa klikeistä tulee hakukoneista). Muuten voisi pitää vaikka päiväkirjaa ihan isselleen vaan. Kivaa, että käytte täällä.

Kirjailijan tylsempi elämä

2010-08-29T14:20:00.006+03:00

Seuraa ekan sadan sivun analyysi Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava).

En ole kirjoittanut elämäkertaa, kun olen arvellut sen olevan suht tylsää luettavaa. Itkonen nyt kuitenkin päätti ryhtyä hommaan. But why?

Tulos vaikuttaa yhtä ristiriitaiselta kuin aiemmin hihittämäni kirjan mainosvideo. Toisaalta Itkonen on oman sukupolveni suuri tulkki. Tietysti toisen lama-nuoruuden kokeneen lukutoukan kokemukset kiinnostavat. Tuttuus ilahduttaa: kaupassa tienasin reissurahoja itsekin, koulua käytiin kiltisti, kapina oli minimaalista, ensirakkaus huumaavaa ja suuri tulevaisuus odotti jossain muualla.

Syntyykö tästä suurta draamaa? Ei oikein. Itkonen purki aiemmin jossain loistavassa kolumnissaan tuskaansa siitä, ettei nykymieskirjailijoiden elämästä synny edes kunnon elämäkertoja: vaippoja vaihdetaan ja kirjoja kirjoitetaan aikataulussa ja odotusten mukaan, toista oli Saarikosken aikaan. Romaanissa asiaa kuvataan näin:

"Mutta mahdollista on sekin, että hän vain toteuttaa kohtalonsa, syntyy viallisena ja elää viallisen elämän. Jättää elämättä, kirjoittaa sen sijaan. Kaikki on hänelle fiktiota, koko elämä, toisten ihmisten elämät ja hänen omansa. Niin hän on ajatellut aina, pikkulapsesta asti."

Koska Itkonen on lahjakas kirjailija, hän tajuaa alennustilansa itsekin. Niinpä kirjassa on mukana toinen tarina, kiinnostavampi: keski-ikäinen Päivi, joka kyllä on elänyt ja rajusti, mutta jättänyt sen sijaan kirjoittamatta. Tämä vastakkainasettelu on kiinnostavaa.

Olen ihmetellyt Itkonen aiemmissakin romaaneissa, miten hyvin hän osaa asettua naisen nahkoihin ja kirjoittaa siitä aidosti. Se on harvinainen lahja. Onneksi Itkonen ei jätä lahjaansa paitsioon. Odotan eniten Päivi-osioita ja ennen kaikkea odotan sitä, mikä yhteys tarinoiden välille lopulta syntyy. Jotain nerokasta Itkonen tästä vielä kehittelee väkisinkin.

Päivin suulla kerrotaan myös parhaat oivallukset ihmisistä ja kaikesta siitä sotkusta, mitä ihmissuhteiksi kutsutaan. Kommentti ex-aviomies Karista: "Kari luulee edelleen olevansa mies, joksi minä Karia luulin."

Tylsänäkin Itkonen on hyvä.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia

2010-08-24T21:05:00.007+03:00

Summa summarum: Kuka pelkää venäläisiä klassikoita?

On pakko esitellä yksi kesän lempparikirjoistani, vaikka se onkin oman talon kirja: Vappu Orlovin toimittama ja suomentama Venäläisiä kertojia (Avain). Olin kirjasta etukäteen hurmiossa ja olen edelleen. Orlov poimi klassikoista omat suosikkitarinansa ja suosittelen ehdottomasti kaikille niille, jotka pelkäävät venäläisiä klassikoita, mutta haluaisivat keskustella niistä sivistyneesti. Annan jopa takuun: tämän kirjan jälkeen voit esittää muutaman knoppitiedon, joka vaientaa muut viisastelijat.

(Niille, jotka haluavat kirjasta Venäjää tuntevan pro-kritiikin, suosittelen Kiiltomatoa)

Arvio: Ilahduin heti alun tiiviistä kirjailijaesittelyistä. En itsekään enää muistanut, kuka kuoli keuhkotautiin ja kuka kaksintaisteluun, traagisestihan he tuppasivat kuolemaan kaikki. Mukaan on poimittu grand old maneja (mm. Tolstoi, Dostojevski, Gogol), mutta myös vähemmän tunnettuja, kuten Saltykov ja Leskov.

Kertomukset edustavat eri lajityyppejä: on satiireja ja seikkailuja, yhteiskuntakritiikkiä ja suurta draamaa. Lopussa on myös sanaselitysosasto tosi hikareille.

Viihdyin. Toisten kanssa paremmin, toisten kanssa vähän huonommin, mutta raskaaksi kokoelmaa ei voi moittia. Oma lempparini oli Saltykovin hulvaton "Kertomus siitä, miten yksi musikka ruokki kaksi kenraalia", josta otin alkulauseen.

Lopuksi haluan ilmaista syvimmän ja nöyrimmän ihailuni teoksen kielestä. Myönnetään rehdisti, että nykykielellä kertomuksia on kevyempi lukea, mutta Orlov on onnistunut säilyttämään ilmauksissa myös ihanaa vanhahtavuutta, joka tuo oikean klassikkofiiliksen. Siihen tarvitaan kääntäjälegendan taitoa ja kokemusta.

Kenelle: Sekä venäläisten klassikoiden faneille että niille, joilla Sota ja rauha on edelleen aloittamatta. Koululaisille Sodan ja rauhan sijaan.

Paras alkulause: "Olipa kerran kaksi kenraalia, ja koska he molemmat olivat huikentelevaisia, niin tuota pikaa, aivan yks kaks, he päätyivät autiolle saarelle."

Jälkimaku: Vaadin lisää!

Mitä äiti tykkäsi: Klassikkonsa lukeneenakin tykkäsi ja löysi uutta.

Starat: 4.

Kosketin ihmistä, joka kosketti iPadia!

2010-08-24T00:18:00.004+03:00

Totta se on! Tapasin ihmisen, jolla on iPad (Applen kohuttu sähköinen lukulaite. Jos tiedät mikä on iPhone, niin olet about kartalla. Kuva on Applen.). Hämmästyttävää! Se on olemassa sittenkin!

Mistä hän tämän ihmeen sai? Hän asuu Singaporessa, jossa mies osti sen hänelle tiskin alta. Vannon, etten valehtele. Ja nyt uutinen: tämä kolkyt ja risat lukutoukka perheenäiti rakastaa iPadiaan! Aloin hyperventiloida tästä kohtaamisesta siinä määrin, että mies käski hengittää välillä.

Hän lukee siitä lehtiä ja kirjoja (kyllä, jopa sängyssä maaten), ja kehui helppokäyttöiseksi kaikin puolin. Ainoa miinus oli kirjojen saatavuus - aika lailla Amazonin varassa mennään. Akku kestää kuulemma jopa neljä päivää ja kirjat ovat sikahalpoja (fakta, joka tuskin toteutuisi kotimaisten uutuuskirjojen osalta pienen markkina-alueen takia). Aviomies ei kuulemma lue iPadista mitään, mutta jakaa peliajan demokraattisesti tasan neljävuotiaan poikansa kanssa silloin kun äiti ei lue. Jotenkin ajatus lämmittää mieltäni.

En malta odottaa, että saan tämän ihmeen käsiini koti-Suomessa noin vuonna 2015, jolloin ladattavissa on varmasti jo viime joulun uutuuskirjoja. I want my iPad and I want it now!!

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

2010-08-19T22:09:00.005+03:00

Summa summarum: Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007) oli kesäkirjojen kauhulukemistoa. Jos olet lukenut Shriverin Poikani Kevinin, se oli tähän verrattuna suht kesy. Novelleja äiti-tytär-suhteista, joista ei mieluiten tietäisi mitään.

Arvio: Pakko ne oli tietysti lukea, vaikka meinasi välillä puistattaa. Kirjailija on omistanut kirjan äidilleen ja hänen äitinään en luultavasti näyttäytyisi enää koskaan missään.

Castillon on ehdottoman taidokas novellisti: muutamien sivujen pituiset jutut maalaavat stoorit lukijan mieleen niin intensiivisesti, ettei ihan heti tee mieli lukea lisää. Mutta koska pahuus on hyvyyttä kiinnostavampaa, kirja on pakko lukea loppuun.

Näissä hyvän yön saduissa seikkailevat ne psykopaattiäidit ja tyttäret, joita löytyy uutisistakin. Ääriesimerkkinä on lapsen tappaminen tai lääkkeillä myrkyttäminen. Itse pidän enemmän novelleista, jotka ovat lähempänä normaalia. Niissä kuvataan uskoattavasti äidin hylkäämistä tai lapsen yksinäisyyttä, vanhenemista, eroja ja petoksia, monimutkaisia ja peruuttamattomia perhekuvioita. Ei nyt ihan perussettiä, mutta sentään asioita, joihin voi samastua.

Castillon on kiinnostava ja nerokas kirjailija, mutta suosittelen lähinnä niille, joita kiinnostaa äitiyden tabujen rikkominen ja ihmismielen synkimpien komeroiden tonkiminen.

Kenelle: Ei mikään äitienpäivälahja.

Erikoisin alkulause: "Astun luokkahuoneeseen puristaen pakaroitteni välissä vitamiiniperäpuikkoa."

Jälkimaku: Hulluja nuo ranskalaiset.

Mitä äiti tykkäsi: Voin vain kuvitella: pidän äitini tästä kirjasta kaukana.

Starat: Novellien taso vaihtelee kakkosesta neloseen. Siksi 3.

Miespoweria syksyyn (ja yksi lihatiski)

2010-08-19T20:28:00.003+03:00

Oletteko perillä lauantain Hesarin kirja-alan valtahäkkyrästä? Piirsivät kuvan kirja-alan vallan verkostosta ja se oli aika, öö, vekkuli. Puhuin siitä alan ihmisten kanssa eilen pienessä viinissä eikä se ollut kenenkään mielestä täysin pielessä. Kaikki tietysti keksivät heti monta puuttuvaa vaikuttajaa, esim. itsensä.

Masentavana takaiskuna sieltä puuttui myös mun kaverit, joten en anna aiheelle enempää palstatilaa. ;) Olivian Kirjasiepon Mari pääsi sentään kunniakkaasti blogiedustajaksi, Marilla on aiheesta hauska postaus kuvien kera, tsekatkaa.

Yksi Hesarin vaikuttajista oli Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi, joka kertoi tänään Ylen aamutelkkarissa näkemyksensä kirjasyksystä. Hyvin kertoikin, eikä vähiten siksi, että suosittelee kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisin itsekin lukea. Ujosti on pakko mainita, että esiin pääsi myös Papinniemen ja Kaisa Neimalan uutuusteos Aloittamisen taito, joka on meidän (siis Avaimen) kirja. Joudun palaamaan siihen vielä, koska olen alkulause-uskovainen. Ihqua!

Arvaatte seuraavan miespower-aiheen: no Juha Itkonen. Hesari arvioi tänään Itkosen uutuuden Seitsemäntoista (Otava), mutta ei täysin ylistävästi. Lukea se täytyy kuitenkin.

Sen sijaan hämmennyin kirjan mainosvideosta - tämä on nyt sitä kuuluisaa kirjailijan brändäystä vissiin. Katsokaa itse ja sanokaa, mitä olette mieltä: onko tämä gonzoa? ;D En tiedä, en pysty keskittymään Itkosen puheeseen. Mulle tulee mieleen vain K-kaupan Väiski laihiksen jälkeen?? ;D Mutta jos video naurattaa, sehän on jo puoli voittoa ja lupaa kirjasta ihan hyvää. Ei se mitään aneemista synkistelyä voi ainakaan olla.

Lihatiski on videossa silti vähän liikaa. ;D Mitä jos naiskirjailija laitettaisiin lihatiskin taakse?? Help. Palaan asiallisempien postausten merkeissä.

Naispoweria syksyyn

2010-08-18T16:32:00.005+03:00

Mitä syvemmälle kirja-alaan uppoaa, sitä isompi kiire syksyisin tulee. En ole tehnyt vielä edes kesän kirjoista arvioita ja uutta luettavaa pukkaa koko ajan - Scarlettmaisesti I'll think about it tomorrow, ja kirjoitan ainakin yhden arvion huomenna. Lupaan! ;)

Siinä välissä mainontaa mainioista naisista: Sofi Oksanen valloittaa maailman, näin se on! Ranskassa tuli huikea kirjakauppaketjun kirjapalkinto ekaa kertaa vieraskieliselle romaanille, uutinen esim. Hesarissa. Fantastique!

Syksyn uutuuskirjoista: Miina Supisen uusin ilmestyy viimein, on sitä odotettu! Apatosauruksen maa (WSOY) on tällä viikolla kaupoissa. Kerrankin voin linkata suoraan kirjailijan omaan blogiin, käykää Sokeripalassa lukemassa tunnelmia. Jos ette ole lukeneet Liha tottelee kuria -esikoista, suosittelen sitäkin. Miina on huomenna 19.8. WSOY:n kirjakaupassa haastateltavana klo 17.30, harmittaa, kun en pääse, mutta hakekaa nimmareita munkin puolesta!

Kirjasyksyn virallinen startti - blondi palveluksessanne

2010-08-13T08:57:00.004+03:00

Jos et tilaa Hesaria, niin tänään se kannattaa ostaa. Juha Itkosesta on koko sivun kiinnostava haastattelu ensi viikolla ilmestyvästä romaanista Seitsemäntoista (Otava). Teos on trendikkäästi jotenkin ehkä pikkusen omaelämäkerrallinen stoori nuoren kirjailijan kehityksestä, mutta sitten tietysti myös sen verran fiktiivinen, ettei siitä voi ketään oikeuteen vetää.

Oli miten oli, gotta have!

Näytteen haastattelusta voi lukea Hesarin sivuilta täältä.

Vieressä oli myös Antti Majanderin kolumni, jossa kaivellaan vähän kustantamojen tilannetta ja hässäkkää kirjasyksyn aluksi. Mainostetaan vielä sekin, että la ja su julkaistaan syksyn uutuuskirjalistoista Hesarin poiminnat - palaan niihin.

Kustantamohässäkästä mielestäni toistaiseksi paras ja rehdein kirjoitus löytyy Kiiltomadosta. WSOY:n ja Tammen entinen kustannustoimittaja Irina Björkman sai pitkän kustannustoimittajauran jälkeen tarpeekseen ja vaihtoi maisemia. Nyt olisi tilaisuus tilittää totuus kustantamoista, mutta Björkman kertoo näkemyksensä diplomaattisesti ja kiihkottomasti. Alalla on nyökytelty tekstille varovasti. Toivotaan parempia aikoja!

Ettei mene ihan ikäväksi, laitetaan linkki perinteiseen perjantai-vitsiin: Blondi-vitsi älyköille, olkaapa hyvä.

Blondia nauratti. ;)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

2010-08-10T21:04:00.006+03:00

Summa summarum: Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tämä kirja loppui. Kyllä oli liian lyhyt.

Arvio: Ei tätä voi arvioida. Joko naurattaa aivan h-vetisti tai sitten ei. Mua nauratti. Testinä suosittelen hakemaan Facebookissa kaveriksi Mielensä Pahoittajaa ja kokeilemaan siitä.

Tuomas Kyrö on tehnyt Mielensäpahoittajan (WSOY) alunperin Antti Litjan kertomaksi kuunnelmaksi ja se pitäisi kyllä saada äänikirjana. Teoksessa on 40 lyhyttä juttua mielensäpahoittajan tuumailusta siitä, mikä kaikki maailmassa on pielessä ja miten se tulisi oikaista.

Vaikka päähenkilö on kasikymppinen peräkylän totuudentorvi ja suomalaisukko, niin kyllä meistä jokaisesta löytyy muutosvastarintainen mielensäpahoittaja, vaikka miten pyristelee vastaan - ainakin jos asuu Suomessa. Viimeistään marraskuussa pahoitat mielesi itsekin joka päivä ja ihan mistä tahansa, myönnä pois.

Jos et myönnä, lue tämä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun joku asiaa ymmärtämätön kriitikko sanoi tässä vitsin vanhenevan kesken. Kyllä ei vanhene jos ei lue ja hotkaise kaikkea kerralla kuten nykyään tehdään - pitää säästää ja olla kitsas luennassakin, yksi tarina päivässä ja ikävimpinä kaksi. Kyllä lakkaa harmittamasta. Jos et usko minua, niin on tästä muutkin blogistit tykkänneet, lue vaikka Katjalta.

Tälle voisi myös perustaa ihan oman opetuslapsiryhmän: kyllä menisi elämä paremmin, kun eläisi mielensäpahoittajan opeilla. Otetaan nyt pieni näyte vielä meidän sukupolvelle, joka vaihtaa koko ajan autoja ja elämää eikä osaa asettua:

"Te meikkaatte naamoja, jotka ei meikillä parane tai sitten te meikkaatte naamoja, jotka ovat valmiiksi hyvät. Te sytyttelette savukkeita, joihin muuten sivumennen sanoen myös kuolee, te juotte kahvia ratissa vaikka keittönpöytä on sitä varten, ja emäntä kahvin keittämiseen. Mutta onko teillä naista tai miestä? Ei tietenkään kun olette koko ajan vaihtamassa, ette pysty asettumaan, koko ajan odotatte että tulee vielä parempi.
Ilmoitan.
Ei tule.
Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki."

Aamen! :D

Kenelle: Niille, joita esim. Hotakainen naurattaa. Kiireisille ja väsyneille mielensäpahoittajille. Huom: en ole testannut oman sukupolveni ulkopuolella - ettei tästä vanhempi sukupolvi nyt pahoittaisi mieltään, kun nuoremmat nauraa? Vaikka ei kyllä naureta. Tämä on hyväntahtoista huumoria.

Alkulause: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta."

Jälkimaku: Kyllä en muista milloin on kirja näin naurattanut viimeksi. Taisi olla Kohelon Ohessa tilinumeroni, mutta eri tavalla.

Starat: Huumori on vaikea laji, joten nauramisesta ja kaikkinaisesta osuuvuudesta 4.

Kyllä en valita tästä kesästä

2010-08-09T19:28:00.004+03:00

Oijoi. Yritin sulautua tänään vaivihkaa takaisin normiyhteiskuntaan heikolla menestyksellä. Kengistä tuli rakot, tukan kampaus on tällä takku-lookilla turhaa eikä pandan ja merisissin yhdistelmästä saa muutenkaan mitään palaveriuskottavaa irti.

Mutta olipas mahtava kesä, ei valiteta! :) Meriseikkailu oli tänä kesänä aika kesyä hommaa, kirjoja sain luettua huikeat viisi. Yritän uusia jopa blogikuvani, kun opin takaisin tietokoneeseen.

Olen niin löysä ja poissa pelistä, että arviot alkakoot kun saan vähän skarpattua. Sillä välin lainaus kesän hupaisimmasta kirjasta eli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta (WSOY). Kuvaa ekan työpäivän jälkeistä tunnelmaa kun ihminen on ollut 4,5 viikkoa poissa kotoa, kaupungista ja normaalien ihmisten ilmoilta. ;)

"Olisin pyytänyt Yrjänältä kyydin, mutta Yrjänä on kuollut. Me olimme parhaita ystäviä vuodesta neljäkymmentäkuusi eikä ole väärin miettiä onko minulla muita ystäviä. Kyllä ei ole kun ei ole ollut tarvis. Oli Yrjänä ja oli emäntä, joka asuu nyt Kuusikodissa eikä hän sieltä enää takaisin pääse. Tämmönenhän tämä elämä on, kaikenlaisia vaiheita tuppaa vaikkei pyydä.

Ainoalla ystävälläni Yrjänällä oli laajentuma keuhkoissa, mutta vielä laajempi oli miehen sydän. Minä olen ahtaampi ihminen, tykkään enemmän valittaa."

Ps. Kyllä siitä vähän valitan, että onko täällä kaupungissa ihan pakko koko ajan kuulua jotain?! Täällähän menee jo bussia odottaessa kuulo, hermo ja järki??

Kesää!

2010-07-07T12:29:00.009+03:00

On aika jättää hyvästit ripsarille, föönille, korkkareille, nettiyhteyksille, Hesarille, melulle, pikaruualle, kahville, kiireelle ja kiukulle ja lähteä merille! :)

Kirjat tulevat sentään veneeseen, luen mitä ehdin ja huvittaa, nyt on lukutoukan loma ja ulkoilma-aktiviteettien aika.

Jos en pääse piuhoihin kiinni, niin palaan blogiin elokuussa. Hyvää kesää kära vänner! :)

Muumipeikon juhannusruno

Pään painan ruohikolle
ja oioin jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

- Tove Jansson

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus

2010-07-06T15:09:00.008+03:00

Summa summarum: Ian McEwania suosittelivat sekä kollegat että muutkin kirja-alan tutut yhtenä lempparikirjailijanaan. Itse en muistanut lukeneeni mitään häneltä kokonaan, joten otin Ikuinen rakkaus -teoksen (Otava) ensin käsittelyyn. Kerrankin olen takakannen kuvauksesta samaa mieltä: "Monisyinen psykologinen jännityskertomus Ikuinen rakkaus on samalla terävä parisuhteen analyysi ja mielisairauden kuvaus." Siinä se. Suosittelen lomapokkariksi.

Arvio: Kirja oli niin hyvä, että meinasi jäädä kesken. Alkoi pelottaa. Teos alkaa vaikuttavasti karmealla kuumailmapallo-onnettomuudella ja vähitellen kirja muuttuu painostavaksi stalkkeri-tarinaksi ja parisuhdedraamaksi ovelien juonenkäänteiden kautta.

Sain painajaisia. Piti tarkistaa välissä, onko McEwan trilleristi, mutta kun selvisi, että ei ole, uskalsin jatkaa. ;) Dekkarifaneille on selvennettävä, että kirja on jossain määrin jännä, mutta kuitenkin vain jännästi kirjoitettu ihmissuhderomaani, ettei tule pettymyksiä.

Keskiössä on ahdistava uskonnollinen hullu, joka alkaa vainota päähenkilöä mielipuolisen rakkauden takia. Jossain vaiheessa minäkertojan luotettavuus kyseenalaistetaan ja syntyy epäselvyyttä siitä, mikä on totta ja kuka se hullu on. En kerro, miten käy, mutta tästä sain painajaisia - jostain syystä inhoan eniten leffoja ja kirjoja, joissa toden, mielikuvituksen ja hulluuden välinen raja on epäselvä. Hyi olkoon, tulee lukijana hullu fiilis.

Kun tästä selvitään, kirja lakkaa aiheuttamasta painajaisia ja on erittäin mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja taidokas juoniromaani. Pidän McEwania melko perinteisenä juonikirjailijana ja niitäkin tarvitaan. Booker-palkintokin löytyy plakkarista, mistä plussaa.

Romaanissa on lopulta kyse tarkasta ja havainnoivasta parisuhdekuvauksesta ja siitä, miten täydellisen onnellinenkin suhde voi horjua riittävän oudoissa elämäntilanteissa: "Mutta vuodet paaduttavat meidät siksi mitä olemme", kertoja toteaa, eikä yhteisen onnen nopeaa ja yllättävää muuttumista molempien onnettomuudeksi voi sen osuvammin kuvata.

Kenelle: Laadukasta, mutta vetävää lukemista etsivälle. Dekkarimainen ihmissuhderomaani.

Jälkimaku: Painajaisista huolimatta luen McEwania lisää. McEwanin omaan elämään liittyy sen verran erikoisia käänteitä, että kannattaa vilkaista myös wikipedia.

Alkulause: "On helppo sanoa, miten kaikki alkoi."

Starat: 4-. Lievästi perinteistä kerrontaa omaan makuuni, siitä miinus.

Kestovaippailua kesään

2010-07-06T13:11:00.004+03:00

Vielä ehtii pari postausta ennen lomaa. Muistatte varmaan Vaippailmiö-kirjan, jonka lähetin parille lukijalle arvioitavaksi? Sain toisenkin arvion, jossa on myös muutamia miehen kommentteja välissä - miesnäkökulmaa! ;) Seassa pari Inahtajan asiantuntematonta ja hämmästynyttä kommenttia myös. Kiitos arviosta, enjoy! Ps. en uskaltanut lyhentää tekstiä, kun tiedän asiaan vihkiytyneiden innostuksen.

Esikoista odottaessani olin päättänyt kestovaippailla tulevan vauvan kanssa, mutta tietotaito asian suhteen oli vähintäänkin olematon ja koko kestovaippailu outoine termeineen tuntui asialta, johon oli todella vaikea saada tarttumapintaa. Sovinkin varmasti paremmin kuin hyvin Vaippailmiö-opuksen kohderyhmään.

Isä: Tulevana isänä en päättänyt ruveta hangoittelemaan kestovaippa / kertavaippa keskustelussa. Sinänsä minulle oli aivan sama kumpia tulisin käyttämään, kunhan vaadittu työmäärä olisi lähestulkoon sama. (Inahtajan huom: viisas mies.)

Ennen lapsen syntymää

Ensimmäinen konkreettinen kosketus kestovaippoihin tapahtui äitiyspakkauksen mukana tulleiden vaippojen myötä. Ne tosin lähinnä hämmensivät ja mietin, miten niitä pitäisi oikein käyttää ja miten homma kokonaisuudessaan toimisi. Ennen Vaippailmiö-kirjaan tarttumista olin käynyt myös ihmettelemässä eräässä liikkeessä kestovaippavalikoimaa. Käynti hämmensi lisää: eri malleja, kuoseja, vaihtoehtoja, merkkejä ja materiaaleja oli vähintäänkin liikaa. Myyjäkin totesi, että ei pysty suosittelemaan mitään erityisesti, koska eri ihmiset pitävät eri kestovaippavaihtoehdoista ja -ratkaisuista. (Inahtajan huom: mitä varten se myyjä sitten on siellä?? Sanooko vaatekaupan tai torin myyjä, ettei voi suositella mitään, kun ihmisillä on niin eri maku?)

Tätä samaa tosin kertoi Vaippailmiö-kirjakin: alussa olisi syytä kokeilla erilaisia ja erimerkkisiä vaippoja, jotta löytäisi itselle sopivat. Ja tilanne saattaisi muuttua lapsen kasvaessa, kun aikaisemmin huono vaippa muuttuisikin hyväksi ja omalle lapselle sopivaksi. Vaikka internet onkin täynnä kestovaippailutietoutta, koin asiaan perehtymisen huomattavasti helpommaksi ja miellyttävämmäksi perinteisen kirjan muodossa. Sivu sivulta pääsin paremmin sinuiksi kestovaippailun kanssa: alle kosteutta imevää ja päälle kosteutta pitävää, jotta vaatteet pysyvät kuivina. Ja vaihtoehtoja yksinkertaisesti olisi lukemattomia. Paras vain lähteä kokeilemaan.

Kirjassa varoiteltiin, että kestovaippailuun voi ”hurahtaa”, mitä en ymmärtänyt ollenkaan. Olin ajatellut selvitä pääosin harsovaippoja taittelemalla ja villahousuja kosteudensuluksi päälle pukemalla. Niin aina siihen asti, kunnes aloin toden teolla etsiä nettikaupoista erilaisia vaippavaihtoehtoja ja eräänä päivänä töistä tullessaan mies löysi minut innostuneena tietokoneen äärestä erilaisia vaippoja ostelemasta. Ihastuin erilaisiin kuoseihin ja valinnanvaikeuskin ratkesi sillä, että ostin vähän kaikenlaista. Hankin kyllä myös villahousujen langaksi suositeltua hahtuva-lankaa ja neuloin kirjan loppuosassa olevilla ohjeilla villahousut.

Kritiikkiä teoksen tekijälle tästä: ohjeen koko S osoittautui käytännössä kooksi XL! Housut odottavat edelleen viimeistelemättöminä villalankakorin pohjalla lapsen kasvamista riittävän suureksi.

Isä: Kirjassa esitetty starttipaketti on mielestäni erittäin hyvä mietittäessä, mitä kaikkea tarvitaan. Välillä käytiin keskusteluja, onko jo kaikkea tarvittavaa vai jo vähän ylikin. (Inahtajan huom: Vaarallista kommentoida odottavalle, menikö yli. ;D Pisteet siviilirohkeudesta.)

Vaikka kestovaippailun terminologia selvisikin kirjan sivuilta, olisin kyllä kaivannut teoksen loppuun Sanasto-osuuteen myös sanojen selitykset. En ymmärrä mitä hyötyä on sanastosta, jossa vain luetellaan kestovaippailutermejä ilman termien avaamista ”normaalikielelle”. Miinusta teokselle myös siitä, että kaikkia uusia termejä ei selitetty kun ne ensimmäistä kertaa mainittiin. Erityisesti ihmettelin ”maitokakkapaperia” ja sen käyttötarkoitusta. (Inahtajan huom: Help!)

Paitsi että Vaippailmiö-kirjassa käydään hyvin lävitse kestovaippojen materiaalivaihtoehdot ja erilaiset vaippatyypit, pidin erityisesti käytännön ohjeista ja vinkeistä, joiden avuilla sain itse koottua ennen lapsen syntymää oman vaippavalikoiman. Lisäksi vinkit mm. siitä, että likavaippa-astiaa ei kannata hajuhaittojen vuoksi säilyttää suoraan lattialämmityksen päällä ja että hajuja voi neutralisoida teepuuöljyllä, kuulostivat varsin näppärältä tiedolta. (Inahtaja: ---)

Kaiken kaikkiaan kirja antoi kestovaippailusta selkeän ja positiivisen kuvan. Ei muuta kuin lapsen syntymää odottamaan.

Lapsen syntymän jälkeen

Neljän viikon kokemuksella kestovaippailu on osoittautunut juuri niin helpoksi kuin kirjassa mainostetaankin: on yhtä helppoa vaihtaa kestovaippa kuin kertavaippakin. Mielestäni kestovaippailu vaatii kuitenkin erityistä innostuneisuutta aihetta kohtaan, koska vaippavaihtoehtojen määrän vuoksi itselle parhaiden löytäminen vaatii sekä aikaa, että viitseliäisyyttä. Meidän perheessämme ongelmana on erityisesti ollut riittävän imukykyisten vaippojen löytäminen.

Lisäksi myös virheostoksia on osunut kohdalle, näistä pitäisi kirjan mukaan päästä helposti ja hyvällä jälleenmyyntiarvolla eroon. Tätä ei ole vielä käytännössä testattu.

Isä: Vaikka teoksessa esitetyssä starttipaketissa olikin mainittu lisäimut, niiden tärkeyttä ei voi ylikorostaa. Olisin kaivannut lisämainintoja niiden käytön tärkeydestä. Pelkät sisävaipat eivät meillä ole riittäneet kuivana pysymiseen. Toinen yllättävä asia on ollut pyykin määrä. Ylimääräiset kuivaustelineet ovat tulleet tarpeeseen.

Kaiken kaikkiaan Vaippailmiö-teos osoittautui hyväksi oppaaksi kestovaippailuun tutustumiseksi ennen lapsen syntymää, mutta se on osoittautunut hyödylliseksi myös vaippahuollon keskellä seikkaillessani: ilmenneisiin ongelmiin on löytynyt ratkaisuja kirjan sivuilta ja erityisesti nyt, kun olen hankkimassa lisää vaippoja, olen havainnut materiaalitietouden käteväksi.

Niin, ja ilman kirjan mainintaa maitokakkapaperista en olisi edes osannut etsiä vaippahuoltoa huomattavasti helpottavia, vaipan päälle lisättäviä ohuita papereita, joiden avulla maitokakat saa helposti siivottua vaipan pinnalta WC-pyttyyn. (Inahtaja kiittää kaikkia ansiokkaita ekovanhempia ja toivottaa onnea valitsemallanne tiellä! ;)

Kirjastoala on kuuma!

2010-07-01T17:21:00.004+03:00

Ja jälleen perinteinen loppuviikon videokevennys - varsinkin niille onnellisille, jotka jäävät lomalle perjantaina. Onko kiva istua offisessa tällä helteellä ja odottaa ens viikkoa, no ei ole, mutta kestettävä on.

Tämä saattaa huvittaa vain kirjastoalan ihmisiä, mutta siksipä mua naurattaakin kovasti tämä lukutoukkien irtiotto: mahtava musavideo hotista kirjastoalasta. ;D Librarians do Gaga

Yeah, you can use my catalogue! :) Kuumaa kesäviikonloppua!

Lukukesän venäläinen pelastus

2010-06-29T15:40:00.006+03:00

Sain tänään työpöydälle yllärinä oman talon kirjan, josta on pakko kertoa heti - en muistanut tämän tulevan vielä ennen lomaa, vaikka on setiltään melkein Inahduksen mittatilauskirja!

Nimittäin: Venäläisiä kertojia (Avain). Ah! Pitkäaikaiset lukijat ymmärtävät tämän hurmion - ei kesää ilman venäläisiä klassikoita! Viime kesänä luin taas kerran Tsehovin novelleja, mutta tänä kesänä saan sivistää itseäni jollain ihan uudellakin.

Teoksen toimittaja ja kääntäjä Vappu Orlov on valinnut kokoelman omia lempparikertomuksiaan 1800-luvun suurilta venäläisiltä, suomentanut ne uudelleen ja lisännyt vielä pitkän esipuheen, taustiedot ja selitysosion (toim. huom. pitkä esipuhe on kiitettävä ja harvinainen asia näinä pikapuheiden päivinä).

Ollakseni rehellinen en muistanut, että mukaan tulee perinteinen selitysosio: viimeksi Murakamia lukiessani mietin pari kertaa, mitä on tapahtunut kirjojen alaviitteille? Miksei käännöskirjoissa enää koskaan ole kääntäjien huomautuksia, varsinkin jos kielialue on tosi kaukainen? Ei maailma NIIN globaali vielä ole, etteikö joitain sanoja tai ilmaisuja olisi ihan tarpeen joskus selittää. Vai halutaanko kääntäjä ja käännös häivyttää teoksesta ja jos niin miksi?

Novellikokoelmassa ovat mukana Dostojevski, Gogol, Lermontov, Leskov, Puskin (mistä sen suhuässän hatun saa), Saltykov, Tolstoi ja Turgenev. Toivon, että olen tästä yhtä intona myös loman jälkeen. ;)

Aloitin Ian McEwanin Ikuinen rakkaus -teosta juhannuksena ja se oli aika tyrmäävä. Tykkäänkö, jännä nähdä mutta ainakin juoniasetelma oli poikkeuksellinen jo alusta, joten jatkettava on.

Parnasson arvioista löytyy muuten nyt Alkulukujen yksinäisyys ja melko negatiivinen arvio Panu Rajalan Meriluoto-elämäkerrasta. Sujuvuudesta tulee kiitosta, mutta heikkona puolena mainitaan tarinan rakentaminen (?) eikä runokritiikeissäkään ole mitään uutta. Jaa.

En ole kritiikin kanssa täysin eri mieltä, vaikka itse kirjasta pidinkin ja Rajala luovi mielestäni hyvin akateemisen ja populaarin välissä. Hassua, että kriitikon mielestä Rajala ei rakasta kohdettaan - itse koin Rajalan päinvastoin taistelevan pysäkseen edes lievästi objektiivisena huomioiden, että hänellä on ollut kohteen kanssa sutinaakin. Näin eri tavoilla voi siis lukea!

Kirja-alan kuohuanalyysi Yleltä

2010-06-23T12:33:00.003+03:00

Inahdus on WSOY ja Sofi Oksanen -sensuurissa. En halua spekuloida pelkkiä juoruja asioista, joista en mitään todellista tiedä. YT:t ja näin mittavat irtisanomiset ovat tietysti pienellä alalla erittäin ikävä uutinen, siitä olen pahoillani kirja-alan kollegoiden puolesta.

Niille, joita asia kiinnostaa, suosittelen Ylen aamutelkkarista erittäin hyvää keskustelua, jossa Jaakko Tapaninen ja Sakari Laiho kertovat what's up (tai oman näkemyksensä siitä). Ohjelman otsikko "Kirja-alan kuohunta on osa suurempaa muutosta" kertoo kaiken olennaisen: meneillään on iso rakennemuutos ja kuka tietää mihin kaikkeen se lopulta johtaa.

Ihan selväjärkistä puhetta. Ikävistä uutisista huolimatta aurinkoista juhannusta; lomataukoa ei ole blogissakaan vielä luvassa! ;)

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

2010-06-22T21:32:00.007+03:00

Summa summarum: Japanilaisen Haruki Murakamin teos Kafka rannalla on jo kultti-ilmiö. Itselläni Kafka jäi rannalle ruikuttamaan, mutta Suuri lammasseikkailu (Tammi) kolahti. Mies etsii itseään ja lammasta, joka yrittää valloittaa maailman - jos tykkäät Italo Calvinosta, kokeile tätä.

Arvio: Suuren lammasseikkailun alku on kokonaisuutta parempi ja antaa odottaa paljon. Calvinon nerouteen asti Murakami ei yllä: lammasseikkailussa on hilpeästä surrealismistaan ajoittaista tyhjäkäyntiä. Siitä huolimatta se on hauska, omaperäinen ja monesti oivaltava.

Koska juonta on melkein mahdoton ja turha selostaa tekemättä kirjasta typerää (eronnut mies siis etsii lammasta - what can I say?), olkoon arviokin surrealistinen.

Pidin itseäni ihailtavan globaalina lukiessani pitkästä aikaa japanilaista nykykirjallisuutta. Aivan mahtavaa, Japaniin on ollut kauan jo hinku mennä. Odotin mieltä ylentävää eksotiikkaa.

Ja sitten tämä kaikki eurooppalaisuus? Henkilöt syövät pääosin spagettia, käyvät ranskalaisissa ravintoloissa ja juovat kahvia. KAHVIA? Missä on teekulttuuri, kummat tavat, japanilainen ruoka? Vai onko kirja menestynyt eurooppalaisuutensa takia? En tajua. Pitäisi kai lukea lisää japanilaista kirjallisuutta. Tai käydä siellä, varmaan.

Sitten tekstinäyte kuvaamaan sitä, mistä tykkäsin:

"J katseli minua koko ajan.
'Kaikki on nyt siis toisenlaista ja sinulla on ulkopuolinen olo?'
'Ei oikeastaan', minä sanoin. 'Kaaos on vain muuttanut muotoa. Kirahvi ja karhu ovat vaihtaneet hattuja, ja karhu on vaihtanut huivia seepran kanssa.'
J ei sanonut mitään."

Ymmärtäkää tai älkää, mutta tässä on mielestäni koko nykymaailman kuva, 2000-luvun sivullinen. Elämme absurdissa maailmassa, jota kummat globaalit voimat heittelevät sinne tänne - mihinkään emme usko, kukaan ei meitä pelasta ja kaaos vain muuttaa muotoaan. Minä päivänä tahansa saatat joutua tilanteeseen, jossa työpaikkasi lopetetaan ja sinut lähetetään etsimään maailmaa valloittavaa tuhoajalammasta tai muuten. Miksi ei?

Vaikka Murakamin sivullinen on eksyksissä, hän ei ole eksistentialistisen ahdistuksen vallassa. Hän vain on. Vaimo jättää - ahaa. Työpaikka tuhotaan alta, jassoo. Hän ottaa maailman sellaisena kuin se kävelee vastaan ja lukijaan tarttuu jotain keveän antisankarin asenteesta.

Mistä tulee mieleeni: Murakamin sankari vaeltaa maailmassa merkitystä etsimässä kuin Coelholla konsanaan, mutta tekee sen välinpitämättömällä huumorilla. Jos tuntisi Japania paremmin, voisi todeta, että kunnianhimoton antisankari kuvastaa perinteisen työnarkomanian vastarintaliikettä. Me löysät eurooppalaisethan osaamme kunnianhimottomuuden jalon taidon jo ennestään.

Kenelle: Niille, jotka kestävät outoa. Kafkasta tai Calvinosta tykkääminen ennustanee hyvää. Sopii kesälomakassiin.

Jälkimaku: Mikä on minun lampaani?

Alkulause: "Se oli lyhyt yhden kappaleen juttu aamulehdessä."

Mitä äiti tykkäsi: Aika erikoinen kirja, tykkäsi, mutta meni välillä liian mystiseksi. Murakami ei osannut lopettaa ajoissa, kirja pitkittyi. Kafka rannalla oli kuulemma ihan erilainen, mutta äiti piti enemmän siitä.

Starat: 4-. Lisää Murakamia.

Kesälomakirjoja Aamun kirjasta

2010-06-15T11:09:00.003+03:00

En ole ehtinyt vielä selvittää itselleni, aionko lukea jotain kesälomalla ja jos niin mitä. Onneksi on ammattitoimittajia, jotka ovat hereillä: Ylen Aamun kirjassa on hyvä kooste Seppo Puttoselta. Ainoa, jonka olen lukenut on - ette ikinä arvaa! ;) - Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (Avain), jota Puttonen kehuu ihanan epä-äijämäisesti. Aion siis uskoa Puttosta muissakin suosituksissa.

Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava) on hehkutettu kaikkialla ja taidanpa ottaa Snellmanin kesäagendalle pitkästä aikaa. Samoin Kreetta Onkelilta on tullut luettua viimeksi Ilonen talo (josta tykkäsin kovasti), tänä keväänä ilmestynyt Kutsumus (Sammakko) kertoo kirjailijoista ja kustannusalasta, joten onhan se tirkisteltävä läpi jossain vaiheessa.

Murakami on vienyt niin mukanaan, että sitä pitää saada lisää. Kollega tyrmistyi, koska en ole lukenut Ian McEwanilta mitään kokonaan ja lupasi lainata parhaat - ilmeisesti siis luen lomalla jotain. Teen aie-listaa vielä myöhemmin.

Mitä te pakkaatte kesälomakassiin?