Luku, jossa päästään narsistisen itsetutkiskelun kautta lopulta huonojen kirjojen kisaan

Kävipä hassusti. Sain kirjan arvostelukappaleen töihin. Siis arvostelukappaleen, se on: kirjekuoren, jonka sisällä on kirja ja kuoren päällä tarra "arvostelukappale".

OMG! Tarkoittaako tämä sitä, että kirjabloggaajille aletaan vähitellen lähettää kirjoja ihan luettavaksi asti?? Maailma muuttuu eskoseni, todellakin! Olen saanut arvostelukappaleita ennenkin, mutta lähinnä kirja-alan tutuilta ja useimmiten itse pyytämällä. Mutta tässä kirjassa on arvostelukappale-tarra ja aion kehystää sen seinälle.

Ja mikäs se kirja sitten on: Matthew MacDonaldin "Näin kehosi toimii. Käyttäjän käsikirja." (Docendo) Arvioin tekijän edellisen teoksen "Aivot - käyttäjän käsikirja", joka oli hyvä (arvio täällä). Nyt ne olivat Docendolla osanneet ajatella, että saattaisin tykätä tästäkin. Olen niin hämmentynyt, että aion ehdottomasti arvioida ja kehua kirjan.

Aihe liittyy väljästi Hesarissa viime viikolla olleeseen juttuun blogien suosion kasvusta ja jopa blogilla tienaamisesta. Monet kirjabloggaajatkin (esim. Marjis, joka kävi Avaimen avajaisissa) ovat pohdiskelleet mitä saavat ja todenneet, etteivät paljon mitään. Itse harvemmin näistä kirjoitan, koska arvelen tällaisen itsetutkiskelun ikävystyttävän lukijoita, mutta olkoon tämän kerran, kun blogin kaksivuotispäivä lähestyy ja muutkin avautuu.

Hieraisin nimittäin silmiäni toisenkin kerran tänään: viime viikolla Inahduksen kävijöitä oli ollut viikossa 903 kappaletta (se olisi säälittävää muotiblogille, mutta aika paljon vähemmän seksikkäälle tavis-kirjablogille, jota kirjoitetaan öisin). Suomalaisena epäilin tietysti tilastovirhettä. Seuraavaksi mietin bugia - joku googlen saittiautomaatti on jäänyt jumiin ja aiheuttanut klikit. Ilahduin kuitenkin sen verran, että päätin aloittaa markkinoinnin, tässä se tulee:

Jos 1000 viikkokävijän raja ylittyy, se ylittää myös kaikki kuvitelmani bloggaamisen suosiosta ja siitä ilosta arvon lukijoille kirjapaketteja! Siitäs saitte. Nyt kaikki hulluna klikkaamaan.

Sitten narsismista asiaan: entisen työkaverin (nimen julkaisuun on lupa) status Facebookissa oli niin loistava, että piti lainata se tänne: "Jami Järvinen ei pysty ajattelemaan vieläkään mitään muuta kuin Dan Brownia. Melkein pitäisi ostaa Kadonnut symboli omaan hyllyyn, niin mielettömän huono se oli!"

Asiaankuuluvan tykkäämisen jälkeen keskustelu jatkui ja sain perustelut:

"Joo, siis mä olin vältellyt Brownin viimeisintä, koska olin lukenut (olikohan Guardianin?) arvostelusta, että mies on saanut itselleen kustannustoimittajan, joka on siivonnut tekstistä pois pahimmat brownismit. Mutta mitä vielä! Sivukaupalla kursivoitua parenteesia, täysin juoneen liittymättömiä kulttuurihistorian luentoja, jopa Da Vinci -koodia heikommat motiivit, mielettömän kahjo murhaaja, universumin lattein loppuratkaisu... Yllätyin teoksen huonoudesta todella myönteisesti. PALJON PASKEMPI KUIN OLIN ODOTTANUT."

Tämä oli musta hieno. Huomasin lukevani nykyään liian hyviä kirjoja ja koska aiheesta on puhuttu myös lukupiirissä ja toivottu joskus vinkkejä todella huonoista kirjoista, julistan 1000 viikkokävijää odotellessa uuden kisan:

Oletko lukenut todella huonon kirjan? Avaudu. Arvon 15.9. mennessä kommenttikenttään vastanneiden kesken jonkun huonon kirjan.

Ennen kuin saan meilin täyteen vihaviestejä ja menetän lukijoista 899, haluan pointata, että tarkoitus ei ole mollata kirjoja ja kirjailijoita, vaan etsiä kiinnostavia kirjavinkkejä. Lukupiirissä jo huomattiin, että toisen huono on toisen aarre.

Ps. Miksi bloggaajat kyttää kävijämääriä? No siksi, että rahan ja kunnian puutteessa kävijät ovat tärkein syy jatkaa tätä (ja kyllä, tiedostamme, että kävijä ei ole yhtä kuin yksi henkilö, koska monet käyvät monta kertaa viikossa ja osa klikeistä tulee hakukoneista). Muuten voisi pitää vaikka päiväkirjaa ihan isselleen vaan. Kivaa, että käytte täällä.

Kirjailijan tylsempi elämä

Seuraa ekan sadan sivun analyysi Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava).

En ole kirjoittanut elämäkertaa, kun olen arvellut sen olevan suht tylsää luettavaa. Itkonen nyt kuitenkin päätti ryhtyä hommaan. But why?

Tulos vaikuttaa yhtä ristiriitaiselta kuin aiemmin hihittämäni kirjan mainosvideo. Toisaalta Itkonen on oman sukupolveni suuri tulkki. Tietysti toisen lama-nuoruuden kokeneen lukutoukan kokemukset kiinnostavat. Tuttuus ilahduttaa: kaupassa tienasin reissurahoja itsekin, koulua käytiin kiltisti, kapina oli minimaalista, ensirakkaus huumaavaa ja suuri tulevaisuus odotti jossain muualla.

Syntyykö tästä suurta draamaa? Ei oikein. Itkonen purki aiemmin jossain loistavassa kolumnissaan tuskaansa siitä, ettei nykymieskirjailijoiden elämästä synny edes kunnon elämäkertoja: vaippoja vaihdetaan ja kirjoja kirjoitetaan aikataulussa ja odotusten mukaan, toista oli Saarikosken aikaan. Romaanissa asiaa kuvataan näin:

"Mutta mahdollista on sekin, että hän vain toteuttaa kohtalonsa, syntyy viallisena ja elää viallisen elämän. Jättää elämättä, kirjoittaa sen sijaan. Kaikki on hänelle fiktiota, koko elämä, toisten ihmisten elämät ja hänen omansa. Niin hän on ajatellut aina, pikkulapsesta asti."

Koska Itkonen on lahjakas kirjailija, hän tajuaa alennustilansa itsekin. Niinpä kirjassa on mukana toinen tarina, kiinnostavampi: keski-ikäinen Päivi, joka kyllä on elänyt ja rajusti, mutta jättänyt sen sijaan kirjoittamatta. Tämä vastakkainasettelu on kiinnostavaa.

Olen ihmetellyt Itkonen aiemmissakin romaaneissa, miten hyvin hän osaa asettua naisen nahkoihin ja kirjoittaa siitä aidosti. Se on harvinainen lahja. Onneksi Itkonen ei jätä lahjaansa paitsioon. Odotan eniten Päivi-osioita ja ennen kaikkea odotan sitä, mikä yhteys tarinoiden välille lopulta syntyy. Jotain nerokasta Itkonen tästä vielä kehittelee väkisinkin.

Päivin suulla kerrotaan myös parhaat oivallukset ihmisistä ja kaikesta siitä sotkusta, mitä ihmissuhteiksi kutsutaan. Kommentti ex-aviomies Karista: "Kari luulee edelleen olevansa mies, joksi minä Karia luulin."

Tylsänäkin Itkonen on hyvä.

Vappu Orlov (toim.): Venäläisiä kertojia

Summa summarum: Kuka pelkää venäläisiä klassikoita?

On pakko esitellä yksi kesän lempparikirjoistani, vaikka se onkin oman talon kirja: Vappu Orlovin toimittama ja suomentama Venäläisiä kertojia (Avain). Olin kirjasta etukäteen hurmiossa ja olen edelleen. Orlov poimi klassikoista omat suosikkitarinansa ja suosittelen ehdottomasti kaikille niille, jotka pelkäävät venäläisiä klassikoita, mutta haluaisivat keskustella niistä sivistyneesti. Annan jopa takuun: tämän kirjan jälkeen voit esittää muutaman knoppitiedon, joka vaientaa muut viisastelijat.

(Niille, jotka haluavat kirjasta Venäjää tuntevan pro-kritiikin, suosittelen Kiiltomatoa)

Arvio: Ilahduin heti alun tiiviistä kirjailijaesittelyistä. En itsekään enää muistanut, kuka kuoli keuhkotautiin ja kuka kaksintaisteluun, traagisestihan he tuppasivat kuolemaan kaikki. Mukaan on poimittu grand old maneja (mm. Tolstoi, Dostojevski, Gogol), mutta myös vähemmän tunnettuja, kuten Saltykov ja Leskov.

Kertomukset edustavat eri lajityyppejä: on satiireja ja seikkailuja, yhteiskuntakritiikkiä ja suurta draamaa. Lopussa on myös sanaselitysosasto tosi hikareille.

Viihdyin. Toisten kanssa paremmin, toisten kanssa vähän huonommin, mutta raskaaksi kokoelmaa ei voi moittia. Oma lempparini oli Saltykovin hulvaton "Kertomus siitä, miten yksi musikka ruokki kaksi kenraalia", josta otin alkulauseen.

Lopuksi haluan ilmaista syvimmän ja nöyrimmän ihailuni teoksen kielestä. Myönnetään rehdisti, että nykykielellä kertomuksia on kevyempi lukea, mutta Orlov on onnistunut säilyttämään ilmauksissa myös ihanaa vanhahtavuutta, joka tuo oikean klassikkofiiliksen. Siihen tarvitaan kääntäjälegendan taitoa ja kokemusta.

Kenelle: Sekä venäläisten klassikoiden faneille että niille, joilla Sota ja rauha on edelleen aloittamatta. Koululaisille Sodan ja rauhan sijaan.

Paras alkulause: "Olipa kerran kaksi kenraalia, ja koska he molemmat olivat huikentelevaisia, niin tuota pikaa, aivan yks kaks, he päätyivät autiolle saarelle."

Jälkimaku: Vaadin lisää!

Mitä äiti tykkäsi: Klassikkonsa lukeneenakin tykkäsi ja löysi uutta.

Starat: 4.

Kosketin ihmistä, joka kosketti iPadia!

Totta se on! Tapasin ihmisen, jolla on iPad (Applen kohuttu sähköinen lukulaite. Jos tiedät mikä on iPhone, niin olet about kartalla. Kuva on Applen.). Hämmästyttävää! Se on olemassa sittenkin!

Mistä hän tämän ihmeen sai? Hän asuu Singaporessa, jossa mies osti sen hänelle tiskin alta. Vannon, etten valehtele. Ja nyt uutinen: tämä kolkyt ja risat lukutoukka perheenäiti rakastaa iPadiaan! Aloin hyperventiloida tästä kohtaamisesta siinä määrin, että mies käski hengittää välillä.

Hän lukee siitä lehtiä ja kirjoja (kyllä, jopa sängyssä maaten), ja kehui helppokäyttöiseksi kaikin puolin. Ainoa miinus oli kirjojen saatavuus - aika lailla Amazonin varassa mennään. Akku kestää kuulemma jopa neljä päivää ja kirjat ovat sikahalpoja (fakta, joka tuskin toteutuisi kotimaisten uutuuskirjojen osalta pienen markkina-alueen takia). Aviomies ei kuulemma lue iPadista mitään, mutta jakaa peliajan demokraattisesti tasan neljävuotiaan poikansa kanssa silloin kun äiti ei lue. Jotenkin ajatus lämmittää mieltäni.

En malta odottaa, että saan tämän ihmeen käsiini koti-Suomessa noin vuonna 2015, jolloin ladattavissa on varmasti jo viime joulun uutuuskirjoja. I want my iPad and I want it now!!

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Summa summarum: Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli (Gummerus, 2007) oli kesäkirjojen kauhulukemistoa. Jos olet lukenut Shriverin Poikani Kevinin, se oli tähän verrattuna suht kesy. Novelleja äiti-tytär-suhteista, joista ei mieluiten tietäisi mitään.

Arvio: Pakko ne oli tietysti lukea, vaikka meinasi välillä puistattaa. Kirjailija on omistanut kirjan äidilleen ja hänen äitinään en luultavasti näyttäytyisi enää koskaan missään.

Castillon on ehdottoman taidokas novellisti: muutamien sivujen pituiset jutut maalaavat stoorit lukijan mieleen niin intensiivisesti, ettei ihan heti tee mieli lukea lisää. Mutta koska pahuus on hyvyyttä kiinnostavampaa, kirja on pakko lukea loppuun.

Näissä hyvän yön saduissa seikkailevat ne psykopaattiäidit ja tyttäret, joita löytyy uutisistakin. Ääriesimerkkinä on lapsen tappaminen tai lääkkeillä myrkyttäminen. Itse pidän enemmän novelleista, jotka ovat lähempänä normaalia. Niissä kuvataan uskoattavasti äidin hylkäämistä tai lapsen yksinäisyyttä, vanhenemista, eroja ja petoksia, monimutkaisia ja peruuttamattomia perhekuvioita. Ei nyt ihan perussettiä, mutta sentään asioita, joihin voi samastua.

Castillon on kiinnostava ja nerokas kirjailija, mutta suosittelen lähinnä niille, joita kiinnostaa äitiyden tabujen rikkominen ja ihmismielen synkimpien komeroiden tonkiminen.

Kenelle: Ei mikään äitienpäivälahja.

Erikoisin alkulause: "Astun luokkahuoneeseen puristaen pakaroitteni välissä vitamiiniperäpuikkoa."

Jälkimaku: Hulluja nuo ranskalaiset.

Mitä äiti tykkäsi: Voin vain kuvitella: pidän äitini tästä kirjasta kaukana.

Starat: Novellien taso vaihtelee kakkosesta neloseen. Siksi 3.

Miespoweria syksyyn (ja yksi lihatiski)

Oletteko perillä lauantain Hesarin kirja-alan valtahäkkyrästä? Piirsivät kuvan kirja-alan vallan verkostosta ja se oli aika, öö, vekkuli. Puhuin siitä alan ihmisten kanssa eilen pienessä viinissä eikä se ollut kenenkään mielestä täysin pielessä. Kaikki tietysti keksivät heti monta puuttuvaa vaikuttajaa, esim. itsensä.

Masentavana takaiskuna sieltä puuttui myös mun kaverit, joten en anna aiheelle enempää palstatilaa. ;) Olivian Kirjasiepon Mari pääsi sentään kunniakkaasti blogiedustajaksi, Marilla on aiheesta hauska postaus kuvien kera, tsekatkaa.

Yksi Hesarin vaikuttajista oli Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi, joka kertoi tänään Ylen aamutelkkarissa näkemyksensä kirjasyksystä. Hyvin kertoikin, eikä vähiten siksi, että suosittelee kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisin itsekin lukea. Ujosti on pakko mainita, että esiin pääsi myös Papinniemen ja Kaisa Neimalan uutuusteos Aloittamisen taito, joka on meidän (siis Avaimen) kirja. Joudun palaamaan siihen vielä, koska olen alkulause-uskovainen. Ihqua!

Arvaatte seuraavan miespower-aiheen: no Juha Itkonen. Hesari arvioi tänään Itkosen uutuuden Seitsemäntoista (Otava), mutta ei täysin ylistävästi. Lukea se täytyy kuitenkin.

Sen sijaan hämmennyin kirjan mainosvideosta - tämä on nyt sitä kuuluisaa kirjailijan brändäystä vissiin. Katsokaa itse ja sanokaa, mitä olette mieltä: onko tämä gonzoa? ;D En tiedä, en pysty keskittymään Itkosen puheeseen. Mulle tulee mieleen vain K-kaupan Väiski laihiksen jälkeen?? ;D Mutta jos video naurattaa, sehän on jo puoli voittoa ja lupaa kirjasta ihan hyvää. Ei se mitään aneemista synkistelyä voi ainakaan olla.

Lihatiski on videossa silti vähän liikaa. ;D Mitä jos naiskirjailija laitettaisiin lihatiskin taakse?? Help. Palaan asiallisempien postausten merkeissä.

Naispoweria syksyyn

Mitä syvemmälle kirja-alaan uppoaa, sitä isompi kiire syksyisin tulee. En ole tehnyt vielä edes kesän kirjoista arvioita ja uutta luettavaa pukkaa koko ajan - Scarlettmaisesti I'll think about it tomorrow, ja kirjoitan ainakin yhden arvion huomenna. Lupaan! ;)

Siinä välissä mainontaa mainioista naisista: Sofi Oksanen valloittaa maailman, näin se on! Ranskassa tuli huikea kirjakauppaketjun kirjapalkinto ekaa kertaa vieraskieliselle romaanille, uutinen esim. Hesarissa. Fantastique!

Syksyn uutuuskirjoista: Miina Supisen uusin ilmestyy viimein, on sitä odotettu! Apatosauruksen maa (WSOY) on tällä viikolla kaupoissa. Kerrankin voin linkata suoraan kirjailijan omaan blogiin, käykää Sokeripalassa lukemassa tunnelmia. Jos ette ole lukeneet Liha tottelee kuria -esikoista, suosittelen sitäkin. Miina on huomenna 19.8. WSOY:n kirjakaupassa haastateltavana klo 17.30, harmittaa, kun en pääse, mutta hakekaa nimmareita munkin puolesta!

Kirjasyksyn virallinen startti - blondi palveluksessanne

Jos et tilaa Hesaria, niin tänään se kannattaa ostaa. Juha Itkosesta on koko sivun kiinnostava haastattelu ensi viikolla ilmestyvästä romaanista Seitsemäntoista (Otava). Teos on trendikkäästi jotenkin ehkä pikkusen omaelämäkerrallinen stoori nuoren kirjailijan kehityksestä, mutta sitten tietysti myös sen verran fiktiivinen, ettei siitä voi ketään oikeuteen vetää.

Oli miten oli, gotta have!

Näytteen haastattelusta voi lukea Hesarin sivuilta täältä.

Vieressä oli myös Antti Majanderin kolumni, jossa kaivellaan vähän kustantamojen tilannetta ja hässäkkää kirjasyksyn aluksi. Mainostetaan vielä sekin, että la ja su julkaistaan syksyn uutuuskirjalistoista Hesarin poiminnat - palaan niihin.

Kustantamohässäkästä mielestäni toistaiseksi paras ja rehdein kirjoitus löytyy Kiiltomadosta. WSOY:n ja Tammen entinen kustannustoimittaja Irina Björkman sai pitkän kustannustoimittajauran jälkeen tarpeekseen ja vaihtoi maisemia. Nyt olisi tilaisuus tilittää totuus kustantamoista, mutta Björkman kertoo näkemyksensä diplomaattisesti ja kiihkottomasti. Alalla on nyökytelty tekstille varovasti. Toivotaan parempia aikoja!

Ettei mene ihan ikäväksi, laitetaan linkki perinteiseen perjantai-vitsiin: Blondi-vitsi älyköille, olkaapa hyvä.

Blondia nauratti. ;)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Summa summarum: Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tämä kirja loppui. Kyllä oli liian lyhyt.

Arvio: Ei tätä voi arvioida. Joko naurattaa aivan h-vetisti tai sitten ei. Mua nauratti. Testinä suosittelen hakemaan Facebookissa kaveriksi Mielensä Pahoittajaa ja kokeilemaan siitä.

Tuomas Kyrö on tehnyt Mielensäpahoittajan (WSOY) alunperin Antti Litjan kertomaksi kuunnelmaksi ja se pitäisi kyllä saada äänikirjana. Teoksessa on 40 lyhyttä juttua mielensäpahoittajan tuumailusta siitä, mikä kaikki maailmassa on pielessä ja miten se tulisi oikaista.

Vaikka päähenkilö on kasikymppinen peräkylän totuudentorvi ja suomalaisukko, niin kyllä meistä jokaisesta löytyy muutosvastarintainen mielensäpahoittaja, vaikka miten pyristelee vastaan - ainakin jos asuu Suomessa. Viimeistään marraskuussa pahoitat mielesi itsekin joka päivä ja ihan mistä tahansa, myönnä pois.

Jos et myönnä, lue tämä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun joku asiaa ymmärtämätön kriitikko sanoi tässä vitsin vanhenevan kesken. Kyllä ei vanhene jos ei lue ja hotkaise kaikkea kerralla kuten nykyään tehdään - pitää säästää ja olla kitsas luennassakin, yksi tarina päivässä ja ikävimpinä kaksi. Kyllä lakkaa harmittamasta. Jos et usko minua, niin on tästä muutkin blogistit tykkänneet, lue vaikka Katjalta.

Tälle voisi myös perustaa ihan oman opetuslapsiryhmän: kyllä menisi elämä paremmin, kun eläisi mielensäpahoittajan opeilla. Otetaan nyt pieni näyte vielä meidän sukupolvelle, joka vaihtaa koko ajan autoja ja elämää eikä osaa asettua:

"Te meikkaatte naamoja, jotka ei meikillä parane tai sitten te meikkaatte naamoja, jotka ovat valmiiksi hyvät. Te sytyttelette savukkeita, joihin muuten sivumennen sanoen myös kuolee, te juotte kahvia ratissa vaikka keittönpöytä on sitä varten, ja emäntä kahvin keittämiseen. Mutta onko teillä naista tai miestä? Ei tietenkään kun olette koko ajan vaihtamassa, ette pysty asettumaan, koko ajan odotatte että tulee vielä parempi.
Ilmoitan.
Ei tule.
Se ensimmäinen on aina paras. Auto ja nainen ja musiikki."

Aamen! :D

Kenelle: Niille, joita esim. Hotakainen naurattaa. Kiireisille ja väsyneille mielensäpahoittajille. Huom: en ole testannut oman sukupolveni ulkopuolella - ettei tästä vanhempi sukupolvi nyt pahoittaisi mieltään, kun nuoremmat nauraa? Vaikka ei kyllä naureta. Tämä on hyväntahtoista huumoria.

Alkulause: "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun yöllä oli tullut lunta."

Jälkimaku: Kyllä en muista milloin on kirja näin naurattanut viimeksi. Taisi olla Kohelon Ohessa tilinumeroni, mutta eri tavalla.

Starat: Huumori on vaikea laji, joten nauramisesta ja kaikkinaisesta osuuvuudesta 4.

Kyllä en valita tästä kesästä

Oijoi. Yritin sulautua tänään vaivihkaa takaisin normiyhteiskuntaan heikolla menestyksellä. Kengistä tuli rakot, tukan kampaus on tällä takku-lookilla turhaa eikä pandan ja merisissin yhdistelmästä saa muutenkaan mitään palaveriuskottavaa irti.

Mutta olipas mahtava kesä, ei valiteta! :) Meriseikkailu oli tänä kesänä aika kesyä hommaa, kirjoja sain luettua huikeat viisi. Yritän uusia jopa blogikuvani, kun opin takaisin tietokoneeseen.

Olen niin löysä ja poissa pelistä, että arviot alkakoot kun saan vähän skarpattua. Sillä välin lainaus kesän hupaisimmasta kirjasta eli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta (WSOY). Kuvaa ekan työpäivän jälkeistä tunnelmaa kun ihminen on ollut 4,5 viikkoa poissa kotoa, kaupungista ja normaalien ihmisten ilmoilta. ;)

"Olisin pyytänyt Yrjänältä kyydin, mutta Yrjänä on kuollut. Me olimme parhaita ystäviä vuodesta neljäkymmentäkuusi eikä ole väärin miettiä onko minulla muita ystäviä. Kyllä ei ole kun ei ole ollut tarvis. Oli Yrjänä ja oli emäntä, joka asuu nyt Kuusikodissa eikä hän sieltä enää takaisin pääse. Tämmönenhän tämä elämä on, kaikenlaisia vaiheita tuppaa vaikkei pyydä.

Ainoalla ystävälläni Yrjänällä oli laajentuma keuhkoissa, mutta vielä laajempi oli miehen sydän. Minä olen ahtaampi ihminen, tykkään enemmän valittaa."

Ps. Kyllä siitä vähän valitan, että onko täällä kaupungissa ihan pakko koko ajan kuulua jotain?! Täällähän menee jo bussia odottaessa kuulo, hermo ja järki??