Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2010.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.

Kuva
Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala. Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä.

Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla.

Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuriska…

Kirjallista kiirettä

Täällä ollaan hiljaiselosta huolimatta! Ensin tuli kesäflunssa, josta luonnollisesti seuraa työkiire. Ehdin flunssassa lukea sentään Panu Rajalan elämäkerran Aila Meriluodosta, joka oli (vastoin odotuksia) niin hyvä, että arvio pitää kirjoittaa ajan kanssa. Tulossa pian.

Miksi vastoin odotuksia? Siksi, että Meriluodon elämäkerta on, toisin kuin lehdistä olisi voinut päätellä, ennen kaikkea kirjallinen elämäkerta. Jos on lukenut Meriluodon päiväkirjat ja romaaneja, kohutuista mieskuvioista ei paljastu juurikaan uutta, tuotannosta sen sijaan sitäkin enemmän. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Kävin myös koko kirja-alan perinteisessä kevätseminaarissa viime viikolla. Saimme oppia mm. Sony Musicilta siitä, miten kirja-ala voisi olla sössimättä sähköiseen mediaan siirtymisen talouden ja piratismin osalta, toisin kuin musiikkibisnes on tehnyt. Sonyn toimarin mielestä mahikset ovat hyvät: olemmehan sentään 10 vuotta musiikkiteollisuutta jäljessä. ;) Joskus perässä hiihtämisestä voi siis olla etuakin…

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kuva
Summa summarum: Lievä lässähdys tuli. Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) on sittenkin tavanomaisempi kirja kuin huikea alku antoi odottaa. Hyvä ja kielellisesti nautittava lukuromaani kuitenkin (nyt tulee kliseitä) rakastamisen vaikeudesta, ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, universaalista yksinäisyydestä ja daadaadaa. Synkän sijaan kuvailisin kirjaa silti mielenkiintoiseksi. Nopeahko, vetävä romaani eurooppalaisten ihmissuhderomaanien ystäville.


Arvio: Pääpari on kuin vammautunut Romeo ja Julia. Toinen on rampa anorektikko, toinen jotenkin autistinen tai vähintäänkin sosiaalisesti ja emotionaalisesti kyvytön matematiikan superlahjakkuus.

Eihän siitä mitään tule. Vaikka lapsesta asti yritetään ja jollain lailla ehkä rakastetaan, kohtaamisen mahdottomuus on näillä traumoilla ja kokemuksilla väistämätöntä. Traagista mutta totta. Toinen pakenee maasta, toinen kompromissi-avioliittoon.

Giordano kirjoittaa upeasti ja koskettavasti, kieli on nautinnollista. Lapsuusvaihe on jopa dekkari…

Mitä äitisi ostaisi?

Kysyin äidiltäni, minkä kirjan hän haluaisi äitienpäivälahjaksi, jos ei olisi lukenut jo kaikkea.
Tässä top five viime aikojen lukukokemuksista:

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
- Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
- Panu Rajala: Aila Meriluodon elämäkerta: Lasinkirkas, hullunrohkea
- Jhumpa Lahiri: Tuore maa
- Haruki Murakami: Kafka rannalla

Pahoittelen: tässä ei ole suuria yllätyksiä, koska äitini kirjahylly elää yllättäen aika tiiviissä symbioosissa omani kanssa (Murakami ja Auster ovat itselläni kesken, aion palata niihin - yes I can!). Aila Meriluodon elämäkerrasta tuli tosin lisävaroitus, että menee juoruilun ja hömpän puolelle välillä. En tiedä, kun olen itse vasta aloittamassa sitä, mutta äiti on aina oikeassa. ;)

Yksi ystävä ehdottikin, että jos äitini kerran lukee minuun verrattuna kymmenkertaisen määrän kirjoja, niin kannattaisiko hänen alkaa pitää kirjablogia. No kyllä kannattaisi. Vaan kun ei halua. Toisilla meistä on itsekritiikkiä.

Haluan lisätä listaan yhden eilen aloi…

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Kuva
Summa summarum: Huoh. Nihkeät kirja-arviot ovat aina yhtä hankalia. Ei ole kiva haukkua, mutta ylistääkään ei voi. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus) on kansainvälinen hittikirja, enkä ihan tajua miksi. Portinvartijarouva esittää rumaa ja tyhmää, mutta onkin salaa ääreiskulturelli ja sivistynyt. Pikkutyttö esittää vaikeaa ja tyhmää ja onkin salaa itsemurhaa hautova nero. Tämän lisäksi brassaillaan korkeakulttuurilla ja filosofialla. Kohteliain keksimäni määritelmä on jokseenkin viihdyttävä.

Arvio: Siilin eleganssilla on hyvätkin hetkensä: välillä naurattaa. Kirjan tarkoituksena on paljastaa viiltävästi luokkayhteiskunnan erot ja kuvata ihmisten ennakkoluuloja yhteiskuntakriittisesti, missä onnistutaan ajoittain.

Mutta kirja ei ole mielestäni riittävän hyvin kirjoitettu toteuttaakseen tarkoitustaan. Jos viihteelliseen kirjaan upotetaan miljoona lainausta sieltä ja täältä oopperasta tai klassikoista, vaikutelma on lähinnä teennäinen.

Vaikka luokkaerokritiikkiä epäilemättä tarvitaa…