Lukuhaaste - huu!

Tuli lukuhaaste Tytöltä. Olen haasterajotteinen ihminen, mutta nyt pitää pikkujoulukauden kunniaksi olla ihan wild & crazy ja kerrankin vastata. Rajoitteinen olen siksi, etten ikinä keksi mitään erityisen näppärää vastattavaa ennen kuin seuraavana päivänä. Niin että olkaapa hyvä, Inahtajan kootut tylsät lukutunnustukset, joista iso osa on jo tunnustettu blogissa aiemmin (kaikki paitsi 3, 5, 8 ja 10):

1. Mikä kirja itketti? Yleensä lähes kaikki, mutta koska sotakirjat itkettää eniten valitsen Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Josta pidin muutenkin.

2. Mikä nauratti? Tämä on helppo: Pauli Kohelon Ohessa tilinumeroni. Naurattanut eniten vuosiin. Ja ääneen.

3. Mikä oksetti? Rhonda Byrnen kammottava "elämäntaito-opas" Salaisuus - The Secret. Hirveää. Viimeistään pergamenttia imitoiva paperi aiheuttaa kuvotusta siitä, että tällaista yleensä tehdään ja sitten se myy miljoonia! Tähän verrattuna Coelho ansaitsisi Nobelin.

4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit? Helppo! Tietysti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennettiin, koska haluaisin NIIN olla viktoriaaninen sankaritar, joka vain pimputtelee päivät pianoa ja huokailee runoja - ja Elizabeth on silti vahva ja nokkela ja itsenäinen. (jollainen siis haluaisin olla - tämä oli ihannesamastumista, ei realismia ;D )

5. Minkä kirjan jätit kesken? Ööh. Jätän kirjat nykyään työkseni kesken, mutta otetaan joku nolo: Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Vitsi loppui mielestäni kesken sadan sivun jälkeen.

6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken? Toivoisin jättäneeni kirjoja vähemmän kesken, mutta ehkä Tervon Koljatin olisi voinut jättääkin. Se heikkeni loppua kohti.

7. Minkä kirjan luit uudestaan? Moniakin, mutta Italo Calvinon Kosmokomiikkaa tulen lukemaan loppuikäni säännöllisin väliajoin.

8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)? Vaikea, koska tunnustan about kaiken lukemani. Haa! Nyt tiedän! Luin teininä yhtenä kesänä ihan huumassa koko Sergeanne Golonin Angelica-sarjan! ;D SE on kyllä tosi hävettävää! Ja sitten luin seuraavana kesänä sen vähintään yhtä hirveän Jean M. Untinen-Auelin "jääkautisen" Maan lapset -sarjan! OMG! Ja SILTI ryhdyin kirjallisuustieteilijäksi, voitteko uskoa!? ;D

9. Mitä kirjaa suosittelet? No kaikkia täällä kolmosesta ylöspäin staran saaneita. Tänä syksynä suosittelen eniten John Simonin Herlinin elämäkertaa Koneen ruhtinas. Ihan vaan koska se pääsi yllättämään täysin puun takaa ja oli paras elämäkerta vuosiin.

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)? Tjaa. Sanotaan vaikka Homeroksen Odysseia. Koska tein siitä gradunkin ja se Alastalo on - kuten hyvin tiedätte - edelleen kesken. ;)

Haastan tähän ainakin Jennin, Marjiksen, ja Kirjapedon. Eipä kestä. ;)

Kopsatkaa kyssärit tästä:

1.Mikä kirja itketti?
2.Mikä nauratti?
3.Mikä oksetti?
4.Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
5.Minkä kirjan jätit kesken?
6.Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
7.Minkä kirjan luit uudestaan?
8.Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
9.Mitä kirjaa suosittelet?
10.Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

Virallinen Finlandia-tiedoitus

Tällä viikolla on julkistettu kaksi Finlandiaa, joista en kummastakaan keksi oikein mitään sanottavaa. Finlandia Juniorin voitti Mari Kujanpään Minä ja Muro -teos - kuulostaa hyvältä kirjalta, jossa on paljon tärkeää asiaa lapsista ja yksinäisyydestä. Erikoiskiitos siitä, että kirjoittaja on kirjastonjohtaja. ;) Kuvittaja Aino-Maija Metsolaa on kehuttu myös. Ja kansi on hauska! Huomatkaa asiantuntemukseni taso.

Tieto-Finlandia meni tänään Henrika Tandefeltin teokselle Borgå 1809. Ceremoni och fest. En keksi siitäkään mitään sanottavaa, kun en ole lukenut. Herätti näemmä netissä kiukkua siitä, että Nalle Wahlroos suosii suomenruotsalaista. No voi hitsi. Ja nainenkin vielä! Entä, jos Nalle vaan tykkäsi siitä eniten..? Kolmannen Finlandian on jo tilastollisesti pakko mennä miehelle, mutta se ei ole kovin vaikeaa, kun naisehdokkaita on tasan yksi.

Koska Inahduksen lukijaäänestyksen tulos näyttää parhaillaan siltä, että Finlandia-palkinnon voittaa yllätysehdokas eli vaihtoehto "Aivan sama", rohkenen laittaa iloksenne Virpi Salmen ihanan ilkeän kolumnin otsikolla "Finlandia ei futaa". ;D

Salmi toteaa ääneen epäsivistyneen totuuden: "Aika moni tuijotti valokuvissa kukkapuskien takana pönöttävää ukkorivistöä ja mietti: okei, tuo yksi on Hotakainen, mutta keitä nuo muut ovat." Tsihi.

Tästä ilahtuneena ajattelinkin nostaa esiin yhden teoksen, josta en tiedä lukeako vai eikö. Nimittäin Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Sen puuttumista Finlandia-listalta on pidetty lehdissä suurimpana vääryytenä.

No. Kaksi luottolukijaani (kirjallisesti sivistyneitä, aivan tolkuttoman paljon lukevia eri ikäisiä naisia skaalalla 30-65) olivat ihan kypsiä molemmat. Ovat lukeneet Carlsonia ja pitäneet aiemmin, mutta nyt meni kuulemma hutiin: aihe oli hyvä, mutta molempien mielestä se pilattiin mm. tajunnanvirtatekniikalla. Eivät suosittele kumpikaan tavalliselle lukijalle. Nyt pian Carlsonin puolustajat esiin!

Kiukkua kirjastojen puolesta

Nyt pitää inahtaa kirjastoista. Olen ärsyyntynyt enkä onneksi ole ainoa. Helsingissä pohditaan viiden lähikirjaston sulkemista (juu juu, se on vasta ehdotus, joka ei välttämättä toteudu sellaisenaan ja muutkin kunnalliset palvelut joutuvat tekemään säästöehdotuksia).

Sehän onkin hieno säästökohde lama-aikana, jolloin kirjastot ovat jälleen nostaneet kävijämääriään - katsokaas hyvät päättäjät, kun niillä köyhimmillä ja työttömäksi jääneillä ihmisillä ei ole enää varaa ostaa kirjoja, käydä leffassa tai maksaa nettiyhteyttä niin ne menevät sinne kirjastoon - oletteko muuten käyneet viime vuosina? Tai koskaan? Siellä kun ei mikään maksa mitään. Mutta ensin niiden pitäisi löytää se kirjasto ja mielellään jostain kävelymatkan päästä kun ei niillä ole varaa julkiseen liikenteeseenkään.

Aaaargh, menee hermo! Lisäksi olin tänään kirjastoalan seminaarissa, jossa oli sopivasti tarjolla kansainvälisiä tilastoja: Suomi on kirjastolainojen kärkimaa ja tässä voitamme kerrankin Ruotsin: lainoja on 19 kpl/asukas, mikä on kolminkertainen luku Ruotsiin verrattuna. Jopa Jenkeissä nuorten aikuisten lukeminen on lisääntynyt ja Obama itse on puhunut kirjastolaitoksen puolesta.

Jos haluatte aktivoitua Helsingin lähikirjastojen puolesta, niin Facebookissa ja netissä on jo ryhmiä ja adresseja.

Samaan syssyyn kiukuttelen myös siitä, että koulutkin ovat säästölistoilla taas. Turhaudun. Aina ne pienimmät??

Ehdottaisin seuraavanlaista lakiuudistusta: jokainen kansalainen voisi vapaaehtoisesti maksaa vuodessa prosentin lisää veroja ja korvamerkitä sen tiettyyn kohteeseen. Itse voisin helposti maksaa sen prosentin, jos tietäisin, että raha menisi vaikka kouluille, kirjastoille ja lasten mielenterveystyöhön. Ilmaisesta joukkoliikenteestäkin voisin maksaa. Sen sijaan tässä maassa on aika monta asiaa, joita en välittäisi tukea verorahoillani euroakaan enempää.

Tässä vasta todellista demokratiaa: kansalainen saisi halutessaan suoraa vaikutusvaltaa ja kiinnostus politiikkaan kasvaisi huimasti! Onhan meillä jo samalla vapaaehtoisidealla toimiva kirkollisverokin - ei tämä VOI olla niin vaikeaa! Äänestäisittekö te tätä? ;)

Se politiikasta, palaan ruotuun ja tämän viikon Finlandioihin huomenna.

Laura Honkasalo: Eropaperit

Summa summarum: Siis kääk. Olen pulassa Eropapereiden kanssa. En ole avioerolapsi ja tuntuu, että oma kokemus toisi aiheeseen lisää perspektiiviä. Otetaan siis kirja kirjana. Jos olet traumaantunut avioerolapsi, lue tämä - voi helpottaa. Jos olet eroamassa tai podet syyllisyyttä erosta, lue tämä - helpottaa, jos et toimi näin. Itseäni vaivasi sekin, että Honkasalo on kertonut omista lapsuuden avioerotraumoistaan lehdissä; tuli väkisin mieleen, että kirja on kostotarina. Ainakaan hänen isänään en olisi kovin iloinen.

Arvio: Plussat: hyvä kirja äideistä, tyttäristä, sukupolvista ja tärkeästä ilmiöstä nimeltä avioero. Miinukset: yhden asian kirja, joka haksahtaa välillä tyttökirjamaisen naiiviuden puolelle.

Alku on mainiota ajankuvausta ja nostalgiaa - Honkasalo on kunnostautunut 60- ja 70-lukujen kuvaajana ja pidän siitä, että kerronta on tarkkaa ja aitoa. Henkilöt elävät, heille rakennetaan taustaa ja tarinaa huolellisesti. Aikatasojen vaihtelut tuntuvat välillä rasitteelta, toisaalta tulevaisuuteen kurkistelu tuo syvyyttä historiaan.

Romaanissa on satumaailman koko kirjo: hyvä kuningatar, paha äitipuoli ja noita-akka, pieni prinsessa ja haltiattariakin löytyy. Prinssit ovat vähän hakoteillä, noitien lumoamia. Niin aina. ;)

Päähenkilöitä ovat ensin äiti ja anoppi, miehen ja naisen rakkaustarina. Kun avioliiton rikkoo paha äitipuoli, juoni siirtyy tyttäreen ja kammottavaan eroon. Lapset parhaana aseena tietenkin oikeudenkäyntejä myöten.

Narsisteista paljon puhutaan ja tässä on nyt yksi tapaus. Tulee väistämättä karmea kiukku ja epäusko: nykyavioerot tuntuvat lehdissä niin tasa-arvoisilta ja lapsen etua ajavilta, ettei haluaisi uskoa tällaistakin olevan. Mutta pakko uskoa, onhan näitä. Teos jakautuu silti ajoittain liian yksioikoiseen hyvä-paha-akseliin ja muuttuu siksi lievästi epäuskottavaksi.

Mutta mitäpä sitä selittelemään - kirja on silti hyvä ja vaikuttava. Oman surullisen lisänsä tuo vielä sairaalaan hylätty isoäiti, joka käytti elämänsä lastensa hyväksi, turhaan.

Sadusta poiketen paha ei kuitenkaan saa palkkaansa. Tämäkin jättää lukijalle vähän epätyydyttävän olon: miten sille noidalle sitten lopulta kävi? Sanoma tuntuu olevan, että life is shit and then you die. Sen pituinen se.

Kenelle: Jos pidät Honkasalon muista kirjoista, lue tämä. Melko nopealukuinen ja mukaansatempaava.

Alkulause: "Tämä on koti."

Jälkimaku: Jos tällä saadaan yksikin ero inhimillisemmäksi, hyvä niin.

Starat: 4-. Aihe nostaa teoksen kolme puolesta neljä miikkaan. Honkasalon romaani "Sinun lapsesi eivät ole sinun" oli parempi.

Kerrankin rehellinen kirjalista

Monet tykkäävät kirjalistoista, joten lisäänpä tähän yhden aika hauskan version City-lehdestä - listoja on valkattu esim. proffien, varastetuimpien ja varatuimpien kirjojen mukaan. Aika virkistäviä näkökulmia!

En tiedä, saako näitä listoja lainata blogiin missä määrin (toimittaja Maria Pettersson: jos tämä on rikos, ota yhteyttä ennen haastetta oikeuteen), mutta lainaan ihan vähän kumminkin.

Muiden hauskojen listojen lisäksi lopussa on kustannusalan ihmisten suosikit: juu kyllä, meidän Valkoinen tiikeri on listoilla ja uskokaa tai älkää, ihan yllätyksenä meille itsellemmekin (ilman lahjontaa tai muuta koplausta siis ;). Mutta se ei ollut pääasia, vaan tarkoitus ottaa kantaa tähän Syksyn kiinnostavat -listaan, joka näyttää tältä (LÄHDE: CITY-LEHTI NRO 20/2009, TOIMITTAJA MARIA PETTERSSON):

"Syksyn kiinnostavat

1. Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot
2. John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä
3. Laura Honkasalo: Eropaperit
4. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
5. Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Kustantajien mielestä kiinnostavimmat muiden kustantajien kirjat. "

Kerrankin olen kuulkaa kartalla! :D Olen lukenut kolme viidestä ja yhtä en edes aio (Nousiaisen Maaninkavaara - en jaksa enää lisää isiä, poikia ja liikuntaa Kyrön jälkeen. Sitä paitsi pitkästyin Vadelmavenepakolaisesta, käsittämätöntä mutta totta.).

Pjongjang meinasi olla aika iso arvoitus, mutta onneksi on Google. Selitys löytyi täältä.
Ilmeisesti aika karu kertomus Pohjois-Korean keskitysleiriltä. Huu, saa jäädä kyllä johonkin aurinkoisempaan aikakauteen. Jäin miettimään, että mitähän sitä itse lukisi vankilassa..? ;D

Eropaperit on luettu ja hauduttelen sitä ihmeissäni. Tulossa pian.

Esikoiskirjakummajainen

Hesarin kirjallisuuspalkinnon (josta en ymmärrä, miksei sitä voida kutsua enää esikoiskirjapalkinnoksi) on voittanut Leena Parkkisen (30) romaani Sinun jälkeesi, Max. Kirja kertoo siamilaisista kaksosista 1920-luvun Suomessa ja Euroopassa. Kriitikot ovat näemmä kehuneet kovasti. Hesarin uutisessa lisää.

Ei ihan tavanomainen esikoiskirja-aihe. ;D Pitäisi tietysti lukea, mutta olen kohta niin kyllästetty kotimaisella kirjallisuudella, että odottelen jonkun luottolukijan arviota ensin. Ja luen tähän väliin pari eurooppalaista kirjaa.

Oletteko huomanneet, kenet olen laiminlyönyt kokonaan? Monica Fagerholmin Säihkenäyttämön. Lukijat ovat kyselleet siitä ja puhuttiin lukupiirissäkin - sori, mutta ei pysty venymään. Ihanat naiset rannalla oli loistava. Diivan luin ja pelästyin sen verran, että Amerikkalainen tyttö jäi aikeeksi. Ei ole ollut tässä välissä sitä elämää, jossa ehtisi buutata aivot ja varata viikon verran intensiiviseen aamusta iltaan lukemiseen. Ja sen Fagerholmin uusimmat ilmeisesti vaativat. Reklamoikaa, jos olette eri mieltä?

Helmi Kekkonen: Kotiin.

Kapinoin. Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelma ei ole Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistalla. Pitäisi olla - tai sitten kaikki muut 10 ehdokasta ovat poikkeuksellisen hyviä esikoisia. En tiedä, kun en ole lukenut niitä, mutta tästä teoksesta tekisi mieli huokailla "hätkähdyttävän kirkas debyytti kotimaisen kerronnan tähtitaivaalle" tai jotain vastaavaa.

Kekkosen tiivis kokoelma sopii haikeilla tarinoillaan loistavasti kaamosaikaan, mutta kannattaa varautua aikamoiseen syksyn sävel -tunnelmaan. Tarinat ovat lyhyitä otoksia arkisesta elämästä ja ihmisistä, mutta pienessäkin ajassa ne onnistuvat koskettamaan. Mitään erityisen ihmeellistä ei tapahdu, mutta tarinat tiivistetään siitä kaikkein tavallisimmasta elämästä niin, että tulee hämmästeltyä tuttuja tunteita ja hetkiä.

Hyvillä novellisteilla on ajan tihentämisen taito - Kekkosella se on. Pitää tarkistaa kannesta hänen ikänsä; syntynyt vuonna -82, ei uskoisi.

Muutama tarina tuntuu vielä vähän kirjoitusharjoitukselta, mutta parhaat novellit kuten Aatos tai Sisko ovat vangitsevia ja jäävät mieleen pyörimään. Tulee mieleen Leena Krohn.

Kekkonen kirjoittaa parhaillaan romaania, odotan mielenkiinnolla. Ja olisin toivonut tämän kirjan saavan enemmän huomiota ja palstatilaa: lukekaa lisää Jennin blogista tai Kekkosen haastattelusta. Parnasson kritiikki analysoi novellien sisältöä osuvasti. Lisäksi häntä haastatellaan tämän viikon torstaina Hesan Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla klo 16.30 - samaan aikaan, kun Jukka Petäjä haastattelee Hesarin kirjallisuuspalkinnon voittajaa.. ;)

Kenelle: Niille, jotka fanittavat kaunista novellistiikkaa. Runotytöille.

Paras alkulause: "Ensimmäinen kerta oli ollut sattumaa."

Jälkimaku: Oivoi. Syys saa. Kuolleet lehdet. Kekkosesta kuullaan vielä.

Starat: 3,5.

Finlandia-ehdokkaat

Jaaha. Eipä osunut arvailu oikeaan: ainoastaan Hotakaisen Ihmisen osa pääsi Finlandia-listalle omista veikkauksistani. ;) Merete Mazzarella puuttuu tästä melko äijämäisestä rivistöstä. Muita kirjoja en ole lukenutkaan:

Turkka Hautalan Salo on esikoiskirjaedustaja, Marko Kilven Kadotetut kohauttaa dekkariehdokkaana, Antti Hyryn Uuni edustaa ei-viihteellistä klassikko-osastoa, Merete Mazzarellan Ingen saknad, ingen sorg (Ei kaipuuta, ei surua) täyttää sekä nais- että suomenruotsalaiskiintiön ja Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä edustaa ilmeisesti eurooppalaisuutta. Kirjailijoiden kuvat ja kirjalinkit löytyvät kootusti Ylen uutisesta, Hesarissa on samoin jo juttua.

Westö ja Monica Fagerholm jäivät siis ilman ehdokkuutta tällä kertaa - kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, joten en osaa tuomaroida asiaa enempää. Muuten Finlandia-raati oli tuomitsevaisella tuulella: 130 kotimaista romaania luettuaan olivat sitä mieltä, että "vakavakin" kirjallisuus viihtellistyy ja väkivaltaa käytetään lukijoiden koukuttamiseen - soo soo! ;)

Mitäs olette siitä mieltä? Sietääkö kirjailijoita torua siitä, että käyttävät väkivaltaa ja muita viihteellisiä elementtejä teoksissaan?

Mielestäni vikaa (jos sitä on) ei ole kirjailijoissa, vaan maailmassa. Kirjallisuus peilaa omaa aikaansa - ei tarvitse kuin avata telkkari ja katsoa Diiliä, niin aika karussa todellisuudessa eletään. Jos otan lisäksi kaksi tuoreinta lukukokemustani vertailuun, niin sen enempää Tuomas Kyrön 700 grammaa kuin Laura Honkasalon Eropaperitkaan eivät ole erityisen väkivaltaisia. Mutta ilmeisesti ne ovatkin viihdekirjoja sitten muuten vaan. ;) Hmm.

Ainakin Turkka Hautala ja Merete Mazzarella huvittaisi vilkaista - ja pitäisikö nyt ottaa Finlandia-tasolle kohotettu dekkari Kadotetutkin lukulistaan? Kertokaa, jos teillä on näistä kokemuksia!


Voittajan valitsee kulttuurineuvos Tuula Arkio 2.12.

Huomenna se tulee

Finlandia-palkintoehdokaslista nimittäin. Menen aamulla julkistustilaisuuteen ja raportoin kommentit tuoreeltaan, mutta ensin on tehtävä asiaankuuluva veikkaus, jota voi sitten selitellä huomenna.

Jos lista on jotenkin perinteinen, niin sieltä pitäisi löytyä taitavat, mutta ei niin yllättävät Westö ja Monica Fagerholm. Itse pistäisin sinne Hotakaisen ja Tuomas Kyrön 700 grammaa. Luen parhaillaan Laura Honkasalon Eropaperit -romaania; samaan ikäluokkaan kuuluvana pidän siitä, mutta se ei taida olla Finlandia-matskua.

Jos taas lista noudattelee Tieto-Finlandian yllättävyyttä, niin se koostuu kirjoista, joista en ole kuullutkaan. Se on sitten ihan oma puhinansa. ;)

Viime vuonnahan palkinnon sai Sofi Oksasen Puhdistus ja syystäkin. Huomiseen!

Tuomas Kyrö: 700 grammaa

Summa summarum: Olen jotenkin onnistunut välttämään Tuomas Kyrön teokset, vaikka kaikki häntä kehuvat. Käry kävi ja onneksi lopulta luin. Omalla yhden naisen raadillani päästän Kyrön Suomen nykykirjailijoiden ehdottomaan Toppeniin. Suositellaan äijille ja kaikille, joihin uppoaa Riku Korhonen. Jos vihaat kielikikkailua ja postmodernia, jätä väliin.

Arvio: Muissa kritiikeissä on viitattu Elmoon, itselleni tulee lievästi mieleen Paasilinna. Teemana on isä, poika ja pituushyppy jumalallista väliintuloa unohtamatta. Tarinan kertoo jumalhahmoinen paha enkeli ja taivaallinen Valmentaja. Hilpeää. Ja lopultakin on tietty kyse rakkauesta!

Vaikka välttelin teosta alunperin yleisurheilullisen teeman takia, aihe laajenee onneksi suomalaiseksi sukuromaaniksi. Ennen kaikkea se on hauska ja Kyrön kieli on omaa luokkaansa. Jos tämä ei ole postmodernia niin en tiedä mikä on: kirjassa on hulvattomia lainauksia ja pätkiä erilaisista medioista, äänistä ja tekstityyleistä. Kyrö hallitsee ne kaikki.

Lainataan opettajia, potilaskertomuksia, julkkiksia, kirjoja, tv:tä ja ihan mitä vaan. Tässä olisi montakin tekohauskuus-vaaraa ja kikkailukarikkoa, mutta Kyrö ei harhaudu, vaan naurattaa moneen kertaan. Ihailen!

Tarinakin vetää: epäonnistuneen pituushyppääjä Ilmari Kiven tavis-tarinasta kasvaa vähän sekasikiöinen sukusaaga, joka haarautuu sinne ja tänne, mutta kursitaan lopulta kasaan.

Sitten tulee se pakollinen mutta. Jos seuraisin yleisurheilua ja kiihkoilisin doping-käryistä, olisin varmasti nauttinut tästä enemmän. Siksi totean, että kirja oli aiheestaan huolimatta hyvä. Henkeäsalpaavalla verbaali-ilotulituksella on myös varjopuolensa - välillä lukija ajautuu hyperventiloimaan. Piti lukea pari MeNaista väliin, ihan putkeen ei pystynyt.

Juonta paljastamatta voi kertoa, että Kyrö tuo vielä loppuhuipennuksena antiikin suosiman Deus ex machinan vallan koomisena ja jokseenkin persiilleen menevänä operaationa.

Jos olet kaamoksessa erehtynyt toivomaan, että tulisi nyt joku taivaallinen olento ja virittäisi elämää vähän virkeämpään suuntaan, niin lue tämä. Paremmin menee ilman taivaallisia valmentajia. ;D

Kenelle: Semi-kulturelleille miehille. Naisille, jotka pitävät Hotakaisesta ja Riku Korhosesta. Ei ihan yliväsyneille ja kiireisille, vaatii keskittymistä.

Alkulause: "Niin kuin hyvin tiedetään, olen minä kaikkitietävä, kaukaa viisas vai miten se meni."

Jälkimaku: Kyröstä kuullaan vielä. Ennustan Finlandia-ehdokkuutta.

Starat: Neljä.

Moka

Kävipä kämmi: Tieto-Finlandia-ehdokkaissa ON yksi nainen: Henrika Tandefeltin Porvoo 1809. Olin lukenut Henrikan Henrikiksi, pahoittelut... ;)

No, ei yksi nainen kesää tee: Hesarissa on tänään kiinnostava kirjoitus valinnoista ja lisäksi on listattu varjoehdokkaat (juttu löytyy vain maksullisesta digilehdestä, ääh). Vaikken tiedä, löytävätkö nämä teokset suuren yleisön kirjahyllyyn ehdokkuudesta huolimatta, on silti tietysti aika poikkeuksellista, että kaikki teokset ovat pienemmiltä kustantamoilta. Halutaan nostaa tietoisuuteen muutakin kuin valmiita puheenaiheita. Tosin vähän pönöttäviä puheenaiheita ovat nämäkin kieltämättä...

Eniten itseäni huvittaa Antti Majanderin mainio puinti siitä, miksei yhtäkään näistä teoksista ole arvosteltu Hesarissa.. Hehee. Lukekaa, jos kuulutte tilaajiin. Kirja-alan surullinen totuus on vähän liioteltuna se, että kirja on olemassa, kun arvio on julkaistu Hesarissa. Ei se nyt ihan näin mene, mutta Hesarin painoarvo on valtava ja näkyy myyntiluvuissa. Joka tapauksessa Majanderin selitykset siitä, miksi kukin kirja on jäänyt syrjään odottamaan myöhempiä aikoja on ihan sympaattinen - ei ole ihan helppoa valtalehden kriitikollakaan. ;)

Isänpäivästä: en ole ehtinyt kerätä isänpäivän kirjavinkkejä, joten pidättäydyn populismissa: itse ostaisin edelleen isälleni Pekka Herlinin elämäkerran (Koneen ruhtinas), Hotakaisen Ihmisen osan tai Tuomas Kyrön 700 grammaa, jota luen parhaillaaan ja joka on hulvaton. Palaan siihen, muut onkin jo arvioitu.

Kertokaa, jos teillä on varjovinkkejä! ;) Ja jos olen yhtään kartalla, niin ensi viikolla päästään ihmettelemään Finlandia-ehdokkaita.

Kirjavideoita ja tietokirjaa

Olen unohtanut kertoa mainiosta kirjafanien saitista: www.kirjavideo.fi, jonne kerätään kustantajien tekemiä kirjaesittelyjä eli ns. maksettua mainontaa. ;) Mainontaa tai ei, itse katson mielelläni hyvin tehtyjä videoita, joissa kirjailija kertoo itse kirjastaan - pituuskin on YouTube-sukupolville sopiva 2-3 minuuttia.

Tapaamisia-sivulle on koottu lisäksi kaikkea muutakin alaan liittyvää tietoa ja häppeninkiä. Tykkään!

Tieto-Finlandia-ehdokkaat julkistettiin tänään, enkä ole lukenut kirjoista yhtäkään. Oletteko te?

Menköön tämä nyt feminismin puolelle, mutta sanonpa silti, että aika miehistä settiä. Eikä yhtään nais-tietokirjailijaa; viime vuonna palkittiin nainen ja naisaihe (Marjo T. Nurmisen hieno Tiedon tyttäret), mutta nyt on sitten majakoita, kirvestä, Karjalaa ja metsähallitusta.

No, on tämä naisellekin kiinnostavaa tietysti, mutta kunhan ihmettelen.. ;)

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton

Marraskuu. Täydellinen kuukausi runojen lukemiseen, mielellään synkkien sellaisten (varsinkin jos kuuluu niihin onnettomiin, jotka ovat menneet syntymään kuukausista ankeimpana - en kerjää onnitteluja, ainoastaan selitän kärttyisyyttä ;).

Niin että pahoittelut Jenni Haukio. Olisin varmaan voinut arvioida mitä tahansa marraskuun ekana kirjana ja lopputulos olisi ollut ymmärtämätön ja ilkeä.

Olisin mielelläni pitänyt Haukion Sinä kuulet sen soiton -runokokoelmasta. Hän on jotenkin symppis ja fiksun oloinen eikä ainakaan mikään naistenlehtityrkky. Aavistin pahaa, koska kyse on luontorunoudesta - lajista, josta en tajua mitään - mutta olin optimistinen, koska inspiraatio on haettu saaristosta.

Luin Montgomeryn Runotytöt noin 10-vuotiaana ja Haukion runot olisivat varmasti uponneet silloin. Eivät enää.

Otetaan hyviä ja huonoja otoksia lupaavasta luvusta Lokakuu, runon nimi on Elegia:

"Unessa herään aamuyöllä istumaan
eteisen oven eteen asettamalleni tuolille.

Puoli neljän aikaan takerrun
postiluukusta sanomalehteä työntävän jakajan ranteeseen

vain pitääkseni toista ihmistä kädestä."

Ei tämä nerokas ole, mutta kuitenkin vähän pysäyttävä, siinä on oma oivalluksensa ja karu tilannekuvaus. Tulee hymähdettyä - joo-o, lokakuu kieltämättä. Kaikki maailman yksinäisyys ja pimeys pusertuu yksinäiseen ihmiseen eteisessä. Angstipisteitä!

Mutta sitten on yhtä paljon näitä:

"Pintavedessä kutevien salakkojen kyljissä
välkkyvät auringon salamavalot."

Ahaa. Onko tämä nyt sitten runoutta? Ilmeisesti. Itse kutsuisin sitä latteaksi luontokuvaksi. Pidän haikurunoista ja aforismeistä kovasti, mutta näistä puuttuu vaadittava aito syvällisyys tai nokkeluus. Otan onnistuneemman esimerkin, jossa on vähän sinnepäin:

"Lukenut,

meren tuhatvuotista eeposta rantakivien vuosirenkaista."

Tässä on vähän meren ajatonta fiilistä ja ihmisen pienuutta. Ikävä kyllä kokoelmaan osuu itselleni enemmän kysymysmerkkejä ja latteuksia kuin positiivisia viboja.

Kuka käski mennä ostamaan luontorunoutta, kun ei lajityypistä mitään ymmärrä - arvelin vain, että suunnilleen samanikäinen nainen olisi hyvinkin voinut tuoda siihen jotain omaa, uutta draivia ainakin. Kun ensin kehuin Haukiota siitä, ettei hän ole naistenlehtityrkky, niin nyt annan samasta moitteita: runot näyttävät samalta kuin Haukion julkisuuskuva - tulee tunne, että hän pidättelee jotain. Mutta runoudessa ujous ja pidättyväisyys ei käy.

Muuten tulee tylsää jälkeä. Nyt tuli.

Kenelle: Runomummoille. Ihmisille, jotka suhtautuvat luontoon ja runouteen hyvin vakavasti. Itse en ole tähän teokseen yhtään riittävän eteerinen.

Jälkimaku: Lievä ärsyyntyneisyys. Seuraavaan kokoelmaan suosittelisin vapautumaan ja revittelemään. Sehän on runoutta - ei niitä vaatekaappeja ole pakko silti kaikille availla.

Starat: Sydäntä raastaa, mutta kaksi.