Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Nyt se on viimeistään varmaa: olen Booker-tasoinen ihminen, en Nobel. Tämä on totuus. Aloin eilen kirjoittaa poikkeuksellisesti arviota oman kustantamon kirjasta, mutta kas - Hesarin Jukka Petäjä ehti ensin. ;) Koska Petäjän arviosta löytyy kaikki olennainen, en toista samoja asioita, vaan tapani mukaan menen mutun puolelle.

Summa summarum: Vuoden 2008 Booker-palkittu Valkoinen tiikeri on sen verran rajua kamaa, että meni joogahengitykset hetkeksi väärään kurkkuun. Olen epäillyt aina, haluanko Intiaan. Hinku mennä sinne ei mitenkään vahvistunut. Mutta yhdyn Petäjään ja suosittelen!

Arvio: Sadan sivun testi kannatti taas: itse en päässyt heti kelkkaan mukaan, toisin kuin Petäjä. Stooriin lähdetään mielestäni vähän kaukaa, mutta kyllä se siitä virkistyy.

Sadan sivun jälkeen ei malta enää lopettaa. Juoni paljastetaan jo alussa: köyhä autonkuljettaja murhaa isäntänsä saadakseen rahat ja uuden elämän. Loppukirja kerrotaan miten - kertoja itse kuvaa tätä "tarinaksi yksityisyrittäjyydestä". No juu.

Petäjä piti teosta veijariromaanina ja varsin hauskana satiirina - huumoriakin kirjasta löytyy, mutta pienellä humanistitytöllä meni enempi järkytyksen puolelle: luulin, että Intia olisi ollut menossa jotenkin parempaan suuntaan..? Olipa naiivia. Sen sijaan slummien köyhät saavat kerrankin äänen tavalla, joka ei ihan heti unohdu.

Tuli vähän nolo olo omasta jooga-harrastuksesta. Täällä me hyvinvoivat laiskanpulskeat länsimaalaiset käymme venyttelemässä ja hengittelemässä hyväntuoksuisilla saleilla kun ahistaa ja on ressiä ja kaikkee. Intiassa sen sijaan ei paljon hengitellä, muuta kuin luksusautojen saasteita.

Tämä sietäisi meidän kaikkien joogahengittelijöiden lukea, ihan vain muistaaksemme, että Intia on aika paljon muutakin kuin meditoivia guruja ja valaistumista. Suosittelen muillekin: kirja ei ole mitään ankeaa tilitystä, vaan jännittävä, jopa trillerimäinen ja hyvin omaäänisesti kerrottu. Pidän Adigan kielestä ja tyylistä - esikoisromaaniksi tämä on hämmentävän hyvä.

Kuten kertoja sanoo: "Antaa eläinten elää eläinten tavoin, ja antaa ihmisten elää ihmisten tavoin. Siinä koko filosofiani yhdellä lauseella."

Saisivatpa kaikki maailman ihmiset elää ihmisinä. Ooooommm.

Kenelle: Kaikille: keski-ikäiset mieskollegatkin tykkäsivät. Nopealukuinen, mutta voi aiheuttaa maailmantuskaa.

Alkulause: "Hra pääministeri, Sir."

Jälkimaku: Bookerinsa ansainnut.

Starat: Kehtaan antaa oman talon kirjalle nelosen, kun Petäjäkin tykkäsi. ;)

Maailman paras kirja selvitetty ;)

Messut on messuttu taas tältä vuodelta. Vaikken ole taipuvainen tungos-paniikkiin, niin lauantaina ei ollut kaukana - olin vakaasti sitä mieltä, että näin paljon ei ole ollut porukkaa ikinä ja mutu-tuntuma toimi: kävijäennätys 77 000 ihmistä... Huh. Katsokaa vaikka Ylen uutinen.

Järjestimme messuilla puolivallattoman äänestyksen siitä, mikä on maailman paras kirja. ;) Ääniä tuli 990 kpl ja ykköseksi selviytyi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (97 ääntä) - Raamattu tuli (omasta mielestäni onneksi) kakkoseksi (87 ääntä) ja Tolkienin Taru sormusten herrasta sai 43 ääntä. Laitanpa Top tenin tähän kokonaan:


1. Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen (97)
2. Raamattu (87)
3. J.R.R. Tolkien, Taru sormusten herrasta (49)
4. Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla (32)
5. Gabriel Garcia Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys (24)
6. Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä (22)
7. J.K. Rowling, Harry Potter -sarja (17)
8. Cervantes, Don Quijote (15)
9. Fedor Dostojevski, Rikos ja rangaistus (14)
10. Väinö Linna, Tuntematon sotilas (13)

Hajonta oli suurta ja Top tenin ulkopuolella alkoi tulla paljon yksi tai kaksi ääntä saaneita kirjoja. Jos joku haluaa etsiä kirjavinkkejä sitä kautta, niin koko pitkä lista löytyy täältä.

Ihmisillä oli aika tuskan hiki tätä miettiessä, eikä ihme, haimme kuitenkin täysin subjektiivista totuutta. Suomalaiset klassikot ovat näemmä voimissaan ainakin messukävijöiden mielissä - olisi ehkä pitänyt lisätä äänestyslomakkeeseen lisäkysymys, oletko lukenut kirjaa itse (esim. Raamatun kokonaan). ;)

Itse olen lukenut ainakin osa kaikista paitsi Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olen aloittanut enkä päässyt puusta pitkään. Mutta messuyleisö on puhunut - mitäs olette tuloksista mieltä?

Euroopan eka Kindle ;)

Kävi ilmi, että Amazonin asiakaspalvelu oli kertonut meidän saaneen Euroopan ensimmäisen Amazon Kindlen - hupaisaa! ;D Tältä se nyt sitten näyttää (vieressä vertailun vuoksi vanhempi Booken-lukulaite):

Hintaakin oli jo laskettu suuren kysynnän vuoksi: tulleineen hinnaksi tulee n. 250 euroa, laitteen voi tilata Amazonin sivulta.

Langattomuus ei Kindlessä vielä Suomessa toimi, mikä on harmi - kirjojen lataaminenkin on itselleni vielä hieman epäselvää, mutta teen tässä joku päivä blonditestin. Veikkaan, että Kindlen tulo Euroopan markkinoille vauhdittaa kehitystä, mutta saa nähdä; jos aihe kiinnostaa niin katsokaa edellisen postauksen kommentit. ;)

Ekan kirjamessupäivän kuumimmasta (?) hitistä ei ole mitään epäilystä: ylimmässä kuvassa ei ole kyseessä messujen normipäivä, vaan Paavo Lipponenhan se siellä avautuu tuoreista muistelmistaan. En päässyt edes kuvausetäisyydelle, mutta kurkin varpaillani yleisön yli.

Mitä tapahtui kirjamessuliitteelle?

Ja nyt reklamoin itselleni - miten hönö voi ihminen olla? Tajusin vasta luettuani Hesarin hupaisan Leena Lander ja Hannu Raittila -jutun, että Hesarissa on vissiin aiemmin ollut kokonainen kirjamessuliite?! Joka on nyt siis ympätty kulttuurisivujen joukkoon. Vai olenko ihan seniili? Jos muistan oikein ja liite on jätetty painamatta, voi vain todeta, että se on kuulkaa lama nyt. Ja lohduttautua sillä, että säästyi kuitenkin puuta ja paperia ja ehkä vähän ilmakehää.

Pääsin tänään hipelöimään paljon puhuttua Amazon Kindle -lukulaitetta. Osasin käyttää. Insinööri-kollega oli osannut ladata sinne kirjojakin! Se oli ihan tyylikäs, jotenkin Applemainen, siis kevyt ja valkoinen. ;) Näytti hienolta. Mutta en minä sitä sänkyyni ota.

Luen noin sataa kirjaa parhaillaan, joten ne, joita kirjamessut eivät kiinnosta yhtään, koittakaa kestää. Tiiserinä kerrottakoon, että olen ärsyyntynyt Jenni Haukion runoista. Pysykää linjoilla.

Messuamista

Ensin reklamoin. Miksi kirjamessuilla on niin lattea teema "Mitä tapahtuu todella?". Se on tietysti korkeakulttuurinen lainaus Pentti Saarikoskelta, muttei mielestäni sano messujen teemasta oikein mitään. Tosin ihmiset tulevat massoina silti, joten samapa se. ;)

Päivän Hesari antaa kirjamessuteemallaan paljon hyviä vinkkejä messuahdingosta kärsiville - itse ahdistuin, kun en aamulla ehtinyt lukea koko kulttuuriosastoa, mutta ehkä illalla.. ;) Samalla innolla Hesari julisti pyytävänsä lukijoilta klassikkoarvioita, jotka julkaistaan verkkoversiossa, ihan positiivista lukija-aktivointia!

Vielä yksi kirja/kirjailijavinkki: luen parhaillaan italialaista, palkittua ja erittäin kiinnostavaa naiskirjailija Melania Mazzuccoa - tässä kohtaa parasta linkata Jennin blogiin.

Mazzucco on mielestäni kirjamessujen kiinnostavin ulkomainen kirjailijavieras ja esillä moneen otteeseen viikonlopun mittaan, aion ehtiä johonkin tilaisuuteen tsekkaamaan. Esiintymiset löytyvät Avaimen sivuilta.

Sitkeimmät lukijat muistavat ehkä viime vuoden hehkutukseni Kirjabailuista, jossa esiintyi aivan mahtava kirjailijabändi Nyrok Dolls (ooh ja ooh!). En halua mitenkään vähätellä huomisia Kirjabailuja Tavastialla, mutta tänä vuonna siellä on Jouni Hynynen ja Kauko Röyhkä. (---)

No, menen ehkä kuitenkin ottamaan sinne yhden huojentuneen messutuopin, joten naisenne maailmalla lupaa raportoida, mitä tapahtuu TODELLA. ;)

Ja arvonnan voittajat

Tulipas paljon hyviä kirjavinkkejä, kiitos kaikille! Kannattaa kysyä lukijoilta, eikä vain mesota siitä, mistä itse tykkää. ;)

Suoritin tieteellisen arvonnan numeroimalla vastaajat ja pyytämällä kollegaa valitsemaan kaksi numeroa: arpaonni suosi Arhi Finnsanityä ja anonyymiä, joka äänesti Veetiä ja kiusaajia.

Arhi ja anonyymi: lähettäkää jonkunlainen postiosoite sähköpostiini niin lähetän kutsun tiistaina tai heti kun saan osoitteen!

Ja sitten pari messuvinkkiä: tärkein vinkki on, että hakekaa esim. Stockalta messulehti ja rengastakaa sieltä itseänne kiinnostavat kirjailijaesiintymiset tai muut ohjelmat. ;)

Itse olen ympyröinyt mm. Laura Honkasalon esiintymisen (pe 17.30, takauma), perjantain Sähkökirja tulee -paneelin (klo 16 Mika Waltari), Kari Hotakaisen (pe 15.30 Hesarin osasto) ja Riku Korhosen (to klo 13.30. Aleksis Kivi). Yleensä en kuitenkaan mene juuri minnekään minne aioin, vaan ihan muualle, joten suosittelen go with the flow -taktiikkaa messujen excelöinnin sijaan. Eikä kannata unohtaa viinimessuja! ;)

Kirjamessuille!

Koska en ehdi tehdä paljon muuta kuin Hesan kirjamessuja ja alkaa koko aihe tulla kohta korvista, täytyy järjestää arvonta niin kauan kuin jaksan:

Arvon lukijoiden kesken oman ja kollegan lahjoittaman kirjamessukutsun, siis 2 kpl (arvo 13 € /kutsu). ;)

Koska ilmaista lounasta ei olekaan, kiristän teitä samalla auttamaan löytämään syksyn kirjapaljoudesta jotain ihan uutta: arvontaan osallistuakseen tarvitsee vain kertoa kommentti-kentässä ensi maanantaihin mennessä, mikä on omasta mielestäsi syksyn kiinnostavin kirja?

Ei ole väliä, oletko jo lukenut sen vai aiotko lukea, onko kirja mainittu blogissa, onko ulkomaalainen tai kotimainen, mitä lajityyppiä edustaa - kaikki vastaukset ovat oikein!

Messut ovat siis ensi viikon torstaista sunnuntaihin Helsingin messukeskuksessa ja mikä parasta, samalla kutsulla pääsee Viini&Ruoka ja Musiikkimessuille! Kulttuuria! Arvonnan voittajilta pyydän maanantaina osoitetiedot sähköpostiini.

Ja pahoittelut Helsinki-keskeisyydestä. Saa osallistua kommentointiin, vaikkei messuille pääsisikään. ;)

Murheellisten laulujen maa

Miksen olen koskaan lukenut Tuomas Kyröltä mitään? Kyrö on kirjoittanut mm. tunnetun ja kiitetyn kirjan nimeltä Tilkka. Teoksia ovat monet kehuneet vuolaasti, mutta joko aiheissa tai takakansiteksteissä on ollut jotain vikaa, kun en ole Kyröön ryhtynyt.

Nyt viimeistään: uusimmassa Parnassossa oli Kyrön hulvaton teksti ikikulahtaneesta aiheesta "Missä kirjani ovat syntyneet". Teksti puhui puolestaan ja nyt on pakko lukea Kyrön uusin 700 grammaa - sekin teos, jonka olen työntänyt luokkaan boring vain siksi, että siinä on jotain äijämäistä pituushyppyjuttua. Kylläpä taas hävettää.

Parnassosta ja häpeästä puheenollen: laittoivat lehden kritiikit nettiin avoimeen jakoon, aplodeja! Löytyvät osoitteesta www.parnasso.fi/kritiikit

Sen sijaan päätoimittaja Papinniemen perustelut sille (Parnasson blogissa 4.10), miksi kritiikkejä ei avattu kommentoinnille on aika murheellisten laulujen maa: Parnasson blogissa käydyn keskustelun taso on ajoittain niin alkeellista ja asiatonta, että kritiikkejä ei viitsitä enää avata avoimeen keskusteluun. Johtuu tosin lähinnä muutamasta häiriköstä, mutta silti.

Voitteko uskoa. Tässä on nyt sitten totuus "Suomen kirjallisen sivistyneistön" tilasta. ;D Kun päästään nettiin avautumaan anonyymisti tai nimelläkin, niin lähtee lapasesta - en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ehkä molempia. Terapiansa kullakin, sääli, että meni nyt lapsi pesuveden mukana: olisi ollut hauskaa, jos kirjailijat tai lukijat olisivat päässeet sivulle antamaan vastakommentteja saamistaan kritiikeistä. Ei väkisin. Jos ette usko, niin käykää katsomassa Parnasson kommenttikenttiä esim. lokakuun alusta.

Kuitattakoon tällä postauksella myös yksi kirjamessuvinkki: Parnasso löytyy messuilta osastolta 6a49, josta saa vuoden lehtitilauksen messuhintaan 35 €. Tilaus on hintansa väärti, jos haluaa seurata kirjallisuutta vähän laajemmalla skaalalla. Nettikeskustelussa ei valitettavasti ole paljon seuraamista.

Go Aleksis!

Jatkan mieskehuotsikointia. Jos kaipaatte todistusta Aleksis Kiven päivänä siitä, että äijä rulaa edelleen, niin pistän kiertoon meiliin tulleen sitaatin:

"Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn."

Jumalavita! :D

Ooh, Obama!

Nyt menee kyllä itsekehun ja markkinoinnin puolelle, mutta tätä on pakko hehkuttaa, kun olen niin fiiliksissä - sorry jo etukäteen!

Joimme nimittäin juuri skumpat töissä Obaman Nobelin rauhanpalkinnolle; sattui niin, että odotamme painosta tänään Obaman kakkosteosta "Rohkeus toivoa" (en ole lukenut vielä, mutta se on ilmeisesti aika pitkälti poliittinen opus)! Uskomaton ajoitus!

Jos totta puhutaan, hieman ihmettelen sen sijaan palkinnon ajoitusta ja perusteluja näin pian - voisi kai sanoa, että tuli Obamalle vähän äkkiä ja pyytämättä, jos esim. Ahtisaareen vertaa, mutta viis politiikasta: kustantajan (ja maailmanrauhan?) näkökulmasta tämä on mainiota (vaikka en siis ole kustantamossamme töissä ja olen täysin ansioton kirjan suhteen). Sääli, kun Obama ei kiireiltään pääse Hesan kirjamessuille, höh. ;)

Niistä puheen ollen: eilen kysyttiin ekan kerran, onko kirjamessuilla jotain erityistä. Jäin kiinni rysän päältä ihan hölmistyneenä - teen messuihin liittyen joka päivä töissä jotain, mutta en ole muistanut/ehtinyt katsoa kokonaisohjelmaa!? Mähän olen siellä vain töissä.

Mutta perehdyn asiaan kun ehdin ja palaan. Sillä välin taidan ottaa illallakin lasin skumppaa. Skål! :)

Kirja-alan syyshässäkkä

En ole taaskaan lukenut uutta nobelistia. Huoh. Saksalaista Herta Mülleria on kuitenkin julkaistu suomeksi jo aiemmin, kertokaa, jos on kokemuksia. Menee lukulistalleni osastoon "jonain päivänä, kun kävelee vastaan".

Sen sijaan tällä viikolla valittu Booker-palkinnon voittaja Hilary Mantel kiinnostaa kovasti. Hyviä historiallisia romaaneja ei olekaan tullut hetkeen vastaan. Mainontaa pitää harrastaa sen verran, että oma kustantamomme julkaisi tänä syksynä suomeksi viime vuoden Booker-voittajan, joka oli Aravind Adigan Valkoinen tiikeri - luen sitä parhaillaan ja palaan.

Paavo Haavikosta: Virpi Salmi kirjoitti loistava kolumnin Haavikon haaskalla. Mainio kiteytys "geriatris-pornografisesta" sodasta, jossa äijät kiistelee siitä, kenestä Haavikko tykkäs enemmän.

Pakko ottaa yksi sitaatti Salmelta: "Juttujen asia-anniksi jäi se, että toisin kuin tutkimusten mukaan useat muut suomalaiset vanhukset, Paavo Haavikko ei vähiin käyvien elinvuosiensa aikana kärsinyt yksinäisyydestä. Porukkaa ramppasi viimeisiään vetelevän akateemikon vuoteella kuin Hulluilla päivillä." Hahaa! ;D

Tänään Hesarissa oli myös virallinen kritiikki Haavikon elämäkerrasta. Uskon Hesaria ja totean, että jääköön tämä teos tällä erää lukematta.

John Simon: Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä.

Pitäisi olla kriittinen. Pitäisi todeta, että teos on Koneen ja sen nykyisen pomon Antti Herlinin tilausteos, jolla nostetaan Koneen asemaa Nokian esitaistelijaksi ja Pekka Herlin Jorma Ollilan esikuvaksi. Pitäisi sanoa, että Antti Herlin on tilannut kirjan puolustuspuheenvuorokseen isän perintöprinssinä, joka sai koko muun sisaruslauman kääntymään itseään vastaan ja riitautumaan muutenkin.

Aivan sama. En sano, vaan sanon, että olen ollut liikuttunut, ihastunut, järkyttynyt, tyrmistynyt ja muutamien kymmenien sivujen verran myös pitkästynyt. Erinomainen elämäkerta ja yhden aikakauden rehti kuvaus, joka valotti itselleni ihan uudella tavalla Suomen bisneshistoriaa. Jos vanhemmat, kaupallisemmat ja kokeneemmat mieskoelukijani tyrmäävät kirjan, lupaan kertoa senkin myöhemmin.

Ja kyllä: rva Kirsti Herlin sai vielä lopussa sanansa. Ei montaa sanaa, mutta riittävästi siihen, että ymmärsin hänen tehneen kuten edustusrouvat siihen aikaan tekivät: parhaansa. Ihailen häntä. En pystyisi vastaavaan epäitsekkääseen esitykseen, mutta enpä ole myöskään saanut edustusrouvan kasvatusta. Tämän kirjan ansiosta ymmärrän vähän paremmin, millaisessa maailmantilanteessa omat (Herlinejä nuoremmat) vanhempani ovat eläneet.

Koska Kirsti Herlin sai kirjassa liian vähän suunvuoroa, annan hänelle viimeisen sanan, joka on EI:

"Minullehan kävi kerran sillä tavalla ikävästi kun katsoin, että voisin jo lähteä töihin, kun lapset olivat isompia. Silloin sanoin Pekalle, että Kirkkonummella olisi kiva paikka kirjastossa töissä, kun olen aina ajatellut kirja-alaa. Pekka ei siitä tykännyt ollenkaan, vaan sanoi, että rupeaisin hoitamaan maatilan kirjanpitoa. -- Meidän piti keskustella yhdessä asioista, mutta sitten eräänä päivänä, kun Pekka tuli kotiin, ja minä rupesin kertomaan muutamista vaikeuksista, joita oli ollut, niin Pekka aivan suuttui ja sanoi ettei halua kuulla mitään valitusta. Että minä teen ehdotuksia, ja hän sanoo juu tai ei. Minäpä en semmoiseen kyllä ruvennut! Mutta se oli kauhean ikävää. Ei me pahemmin keskusteltu niistä asioista."

Kenelle: Isänpäivälahjaksi. Humanisteille kaupalliseen yleissivistykseen.

Jälkimaku: Kuka tekisi elämäkerran Kirsti Herlinistä?

Starat: 4.

Elämäkerran mittainen ihminen

Keksin elämän(i) tarkoituksen: elää sellainen elämä, etteivät omaiset kirjoita minusta tällaista kirjaa. Viittaan edelleen Koneen ruhtinas Pekka Herliniin.

Haaste lienee helppo, koska en usko ryhtyväni enää elämäkertojen bestsellermatskuksi, mutta parempi niin: vaikka lapset yrittävät Niklasta lukuunottamatta jotenkin jo isäänsä ymmärtää, kommentit ovat silti vähintäänkin surullisia. Suurmieheydellä on kova hinta.

Suurin mysteeri on rouva Herlin, Pekan palvottu rakkaus. Tässä meillä on edustusrouvan koko kuva, joka jää sympaattisen etäiseksi sitaateista huolimatta: mitä hän ajatteli kaikkina vuosina suurmiehen ja täysalkoholistin vaimona? Järein ilmaus, joka hänestä saadaan irti on "se oli kovin ikävää." Ikävää? Että mies oli vuosikymmeniä kännissä, pääosin poissa ja rouva kasvatti viisi lasta yksin? Ahaa. Joku olisi voinut keksiä jotain muutakin sanottavaa.

Pitäisikö häntä ihailla itsesäälin puutteesta vai sääliä itsepetoksen määrästä? En tiedä. Tuntuu siltä, että tällaisia suurmiestarinoita ei nykyään enää synny jo siitäkin syystä, että heidän varjossaan ei ole enää suuria naisia, vaan saman kokoisia naisia, jotka tekevät ihan omaa juttuaan. Ehkä saan vikoilla sivuilla vielä jonkun valaistumisen - palaan, jos niin käy.

Toinen elämäkerta, josta ilmaisen syvän hämmennykseni on tapaus Paavo Haavikko. Kirjoittaja Mauno Saaren ja Paavo Haavikon pojan Heikin taistelua on seurattu koko syksyn ajan lehdissä. Jos saatte käsiinne Hesarin Kuukausiliitteen, niin lukekaa ja ihmetelkää. Alalla arvioidaan, että totuus on jossain puolivälissä - Saarihan ei Kuukausiliitteeseen kommentoinut, kun ei annettu juttua ennakkoon luettavaksi (kuten Heikki Haavikko ei saanut kuolleen isänsä elämäkertaa ;).

Jos silti pitää edes osittain paikkansa, että aivoinfarkteja saanutta, huonokuntoista ja kuolevaa miestä on väkisin tungettu kuvaamaan ja haastattelemaan sairaalaan, niin en halua koko opusta edes lukea, vaan julistan sen boikottiin. Haavikon teokset puhukoot puolestaan.

Hämmentävä, hurmaava Herlin

Tässä on syksyn kovin isänpäiväkirja. Itse pöllin kirjan omalta isältäni suoraan kädestä ennen kuin hän ehti sitä avatakaan kommentilla "saanko ihan nopeesti vaan vilkasta ainakin ne lasten paljastukset". Sen sijaan meni koko viikonloppu tätä tankatessa - but why??

Jos ette ole tietoisia syksyn suurkohusta, niin vilkaiskaa Hesarin juttu siitä, miten Suomen rikkain sisarusjoukko paljastaa menestyksen takana piilleen perhehelvetin. Itse kiinnostuin vasta, kun luin kirjoittaja John Simonin haastattelun samoin Hesarista - enkä turhaan, kirja on juuri niin hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu kuin toivoinkin.

Vaikka hissifirma Koneen maailmanmenestykseen nostanut Pekka Herlin vaikutti kauheudessaan mielenkiintoiselta tyypiltä, en osannut silti kuvitella, että kirja kaivaisi itsestäni esiin piilevän kauppislaisen - miten yhden firman maailmanvalloituksesta kaikkine bisnesdetaljeineen voikin tehdä näin kiinnostavaa??

Siitä kirjassa on oikeasti kysymys: pahimmat paljastukset alkoholismista maanis-depressiiviseen narsismiin on kerrottu jo lehdissä, mutta niiden takia kirjaa ei kannata lukea - kohupaljastusten tsekkaamiseen riittää, kun lukee pari lukua. Loppukirja keskittyy enemmän tai vähemmän Koneeseen ja Pekka Herlinin hämmentävään persoonaan yritysjohtajana. Mielestäni tämä on kiehtovin ja mieleenpainuvin johtamisopas, jonka olen koskaan lukenut. (Onko se humanistilta kehu vai no no - voitte arvioida itse ;).

Sen lisäksi, että kirja on poikkeuksellisen avoin ja kieltämättä erilainen yritysjohtajan elämäkerta (näkisipä näitä enemmän poliitikoistakin!), tulee mieleen, että nykyajan bisnesmaailma on aika kesyä. Todistajien mukaan Herlin työskenteli pääasiassa aamupäivisin, lounaalla alettiin jo ottaa GT:tä ja loppupäivä kului bisnestapaamisissa enemmän tai vähemmän kännissä. Vaikka illat venyivät kolmeen tai neljään, seuraavana aamuna oltiin kasilta skarppina töissä. Lounaaseen asti siis. Ziisus??!

Ja me vielä valitamme, että päivät on pitkiä ja raskaita. No ei meillä ainakaan, kun tarkemmin ajattelee.

Kirja ei noudata kronologiaa, mikä on onnistunut ratkaisu. Herlinin monimutkaista persoonaa lähestytään eri puolilta ja haastatteluja on tehty mielettömästi - teemakäsittelyn ansiosta kirjasta pystyy myös hyppimään osioita, jotka eivät tunnu niin kiinnostavilta, kuten tein armeijajaksossa. Olen lukenut kirjasta puolet, mutta voin silti suositella, koska en kuvitellut kuuluvani mitenkään kirjan kohderyhmään. Teoksessa on kuitenkin onnistuttu siinä, mitä sanotaan Herlinin keskeiseksi piirteeksi: hänen karismansa on saatu tuotua kirjaan mukaan siinä määrin, että se vangitsee jopa 30 + naislukijankin.

Traagista on, että karismalla tuppaa olemaan kääntöpuolensa: narsistinen ja suuri johtaja oli täysalkoholisti ja ilmeisen kammottava ja etäinen isä. Hyvä, ettei kääntöpuolta ole tällä kertaa lakaistu maton alle. Herlin ansaitsi totuuden.